Kotimainen Lähi-idästä uutisoiminen on ollut viime aikoina melko vähäistä; jonkin verran olen seurannut Lähi-idän omia medioita, koska minua on alkanut epäilyttää, että tämän Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan tiimoilta tullaan jakamaan maat ja mannut uudelleen siinä Turkin itä- ja kakkoisnaapurustossa – sillä miksipä muuten Turkki näin uhittelisi mm. Suomen Nato-jäsennyyden suhteen?
Luin tässä vähän aika sitten Saana-Maria Jokisen kirjan Ääniä sodasta, pari vuotta sitten ilmestyneen. Kirjan nimi on ennätysmäisen epämääräinen, eikä sitä paljon pelasta alaotsikko Syyrian tie vallankumoksesta suursotaan, sillä normaali tuon ajankohdan – eli 2010 kieppeistä lähtien – mediaseuraaja ei todellakaan käsitä, milloin Syyriassa muka olisi vallankumous ollut. Minä en sellaista havainnut eikä tästä "vallankumouksesta" osaa Jokinenkaan muuta sanoa kun että yksi hänen sikäläinen kaverinsa on pyytänyt käyttämään nimitystä vallankumous (laajennetusta sisällis)sodasta, jonka jäljilta valta on tänäkin päivänä sillä samalla taholla, jolla se oli ennen sisällissotana alkanutta suursotaakin. Missä silloin on vallankumos?
Sisällissota vai "ulollissotaa"? Bashar Al-Assadhan ei olisi voinut mitenkään pitää valtansa ilman Irania. Kun tämän 2020 ilmestyneen teoksen lukee nyt 2022, ei voi olla juolahtamatta mieleen, että Venäjä saattoi arvella, että se voi tehdä vähän niin kuin saman Ukrainassa minkä Iran Syyriassa.
Syyrian sodassa oli alkuun outoa – ihmettelin sitä täällä blogillakin – että länsimaiden oli tavattoman vaikea tajuta, että alun nomaaleja maallis-yhteiskunnallisia uudistuksia ajanut oppositio korvautui niin nopeasti ääri-islamilasilla porukoilla aina siihen mittaan, että ISIS pääsi melkein vaivihkaa kaappaamaan koko Levantin. Meikäläinen media ei kiinnittänyt tilanteeseen mitään huomiota vielä sittenkään, kun koko Lähi-idän verkkomedian kommentoinitosastot olivat täyttyneet eri osapuolten käyttämän aseistuksen tunnistelemisesta kuvista. Allahin asepaja tuotti jostain syystä nimenomaan amerikkalaisia aseita kun ns. Syyrian puoli taisteli venäläisillä vehkeillä – mutta meillä puhuttiin vielä jostain hyveellisestä Syyrian oppositiosta.
Yksi syy tälle nopealle vaihtumiselle oli se, että jihadistit olivat paljon kurinalaisempia kuin maallinen oppositio, heillä oli organisaatio johtajineen ja ennen kaikkea selkeä päämäärä, jota tavoittelivat. Siis ennen pitkää… kun taas maallinen oppositio pirstaloitui, alkoi tapella ja varastella keskenään, ja lopulta hajosi täysin. Jihadistien puolella kehitystä tehosti sitten se toinen syy, eli Qatarin ja Saudi-Arabian aineellinen tuki.
Mitään länsimaalaisittain tarkasteltuna poliittisia motiiveja näillä islamistisilla vallantavoittelijoillakaan ei alkuun ollut. Lähinnä haluttiin itse ja vain ja vain henkilökohtaisesti vaikutusvaltaisiksi henkilöiksi ilman sen kummempia yhteiskunnallisia tai edes uskonnollisia motiiveja, joskin uskonto kelpasi kyllä välineeksi. Eräs alkujaan uskonnollinen saarnaaja, Gül-Agassi, vaihtoi tuonnempana vaatimattoman islamistin habituksensa kultakelloon ja länsimaiseen pukuun ja rupesi nautiskelemaan Damaskoksen luksushotelleista.
Jokinen antaa hiukan selitystä sille, miksi länsimedia ei huomannut tätä pelinsiirtoa. Ajat sitten eli ennen Jokistakin on toki todettu, että tuon ajan journalismin ongelmaksi oli modostunut se, että kunnon mediatkin alkoivat käyttää melko suoraan tavan talliasten netissä julkaisemaa materiaalia. Varovaisuus tämän aineiston käytössä oli arabikevääksi kutsutusta katastrofista lähtien hämmästyttävän vähäistä. Jokseenkin ainoa faktojen tarkastamisen muoto oli se, että onko asian julkaissut jo Al-Jazeera vai ei – jos oli, asiaa pidettiin totena. Jokisen lisäys tähän on huomion kiinnittäminen noin vuodesta 2005 lähtien alkaneeseen viestintäteknologian muutosten ennakoitua massiivisempaan iskuun mediataloihin. Verkkoviestintä oli romahduttanut tilaus- myynti- ja ilmoitustulot, mikä johti toimitusten supistamiseen. Vakituiset kirjeenvaihtajat pitkin maailmaa harvinaistuivat, eikä omia toimittajia haluttu tai voitu enää lähettää yksittäistenkään tapahtumien perään. Ja kun lähetettiin, nämä alkoivat vaarallisissa oloissa turvautua aina samoihin fiksereihin ja jopa käyttää aina samoja ruhonjuuritason tietolähteitä.
Pahinta oli ehkä se, että kun haluttiin haastatella Syyrian opposition edustajia, haastateltiin tyyppejä, jotka olivat olleet paossa Turkissa jo vuosikausia ja jotka eivät tienneet oloista Syyriassa enää juuri mitään. Hesarikin teki tällaisia juttuja, mikä järkytti minua noihin aikoihin suuresti.
Jokinen ei siis sano tätä, mutta itse arvelen teknologiamuutosten ja niiden lieveilmiöiden lisäksi olleen kyse sitäkin, että journalismi oli päässyt runotyttöistymään. Oli ollut pitkään rauhallista, ja journalismista oli tullut ei vain siistiä sisätyötä vaan siinä katsottiin voitavan harjoittaa jopa itseilmaisua. Joskus tuossa mistaakseni vuoden 2010 tienoissa Pentikäinen Hesarin päätoimittajan ominaisuudessa kirjoitti, että toimittajat ovat oikeastaan taiteilijoita. Lakkautin työasuntoni Hesari-tilauksen.
Länsimedia halusi nähdä, että Syyriassa taisteltiin yhteiskunnallisten uudistusten puolesta Assadin takapajuista diktatuuria vastaan. Toisena teemana haluttiin nähdä shiiojen ja sunnien väliset uskonnolliset ristiriidat. Näiden uskonnolliselta suunnaltaan eroavien ryhmien välillä olikin ristiriitoja, mutta ne eivät olleet uskonnollisia vaan johtuivat siitä, miten jo isä-Assad oli jakanut ylimmät sosiaaliset asemat kaupungeissa ja maaseudulla ristiin näiden ryhmien kesken. Monien silmään varmaan pisti sekin, miten haluton Syyrian "kansa" on taistelemaan omasta puolestaan, edes se vallanpitäjä Bashar al-Assadin puoli, joka alistui Iranille/Hizbollahille. Jokinenkaan ei tätä onnistu selittämään – sikäli kun tämä absurditeetti edes on mitenkään selitettävissä – mutta hän kuvaa, miten iranilaiset johtivat Assadin puolella sotaa ja miten Syyrian oman armeijan päällystö osallistui päätöksentekoon lähinnä kahvinkeittäjinä. Iran perusteli sitä, ettei syyrialaisia voinut käyttää sodassa, sillä, etteivät nämä osanneet tarvittavaa kaupunkitaistelemista.
Kun vuonna 2015 meillekin pärähti sikäläisiä "pakolaisia", ei voinut olla epämiellyttävästi kiinnittämättä huomiota siihen, että nämä olivat nuoria (erittäin huonosti käyttäytyviä) miehiä. Tosin näiden suhteen ei oltu enää yhtä sinisilmäisiä kuin oltiin oltu aiemmin tulleiden, samanlaisten Irakin "pakolaisten" suhteen. Varsinkin Syyrian "pakolaiset" olivat Venäjän ja Syyrian ase länsimaisten yhteiskuntien rakenteiden tuhoamiseksi. Jokinen ei valitettavasti kertonut, mitä mieltä Iran oli tästä välineestä. Minua olisi kiinnostanut.
Niin, Venäjä siis ilmaantui mukaan kuvioihin. Tuona akuuttina ajankohtana se pyrki esiintymään taistelijana terrorismia vastaan, mikä lännessä ymmärrettiin toiveikkaasti siten, että Venäjä olisi kerrankin lännen kanssa samalla puolella ja siis ISIS:iä vastaan. En muista, minkä aikaa siinä meni, ennen kuin tajuttiin, että tosiasiassa Venäjä olikin ISIS:in puolella ja pommitti alkuperäisen opposition täysin hajonneita, mitenkään organsoitumattomia, enää omien kyliensä ja perhekuntiensa ISIS:iä vastaan puolustamiseen keskittyneitä jäänteitä. Eli siviilejä ja siviilikohteita. Muodissa olivat räjähteen kera rautaromulla ja joskus jollain kemikaalillakin terästetyt tynnyrit, tynnyripommit, joiden romu sinkosi neljänneskilometrin säteellä, sekä ns. douple tap -menetelmä, mikä tarkoittaa sitä, että kun tynnyripommi oltiin pudotettu – ja niitä käytettiin vain kouluihin, sairaaloihin tms. – odotettiin tovi kunnes väki oli alkanut tulla kaivamaan omaisiaan raunioista, jolloin pudotettiin toinen pommi. Ei ole tiedossa juuri nimeksikään tapauksia, joissa Venäjä olisi kohdistanut jonkinlaisen hyökkäyksen ISIS:iä vastaan, kertoo Jokinen. Venäjä oli siis Assadin hallinnon puolella, ja se oli sama kuin ISIS:in puoli. Tilanne oli jossan vaiheessa todella sekava. Muistan, kun kirjoiteltiin, että ISIS rahoittaa sotimistaan valloittamiltaan alueilta kotoisin olevalla öljyllä. Päivittelin tänne blogille useasti, että miksi ei kerrota, kuka sitä öljyä ostaa, sillä jos joku myy, niin väistämättä joku ostaa. Jokinen ilmoittaa nyt sitten vastauksen, joka olisi tietenkin pitäyt osata itsekin maalaisjärjellä päätellä: ISIS:in öljyn osti Syyria.
En tiedä, minkä verran tämä liittyy siihen, että taannoin Syyria kiirehti tunnustamaan Venäjän julistamat Luhanskin ja Donetskin tasavallat, vaikka Iran ei tehnyt vastaavaa. Lähi-idän medioiden mukaan Iran on nyt keräilemässä kamppeitaan Syyriasta. Sekin tiedetään, ettei Iran ole ollut täysin tyytyväinen syyrialaisten panostukseen omassa sodassaan, semminkinkään kun Israel onnistuu Syyrian korvaansa lotkauttamatta tasaisin väliajoin pommitellemaan tuusannuuskaksi Damaskoksen lentokentän, koska Israelin käsityksen mukaan siviililentokoneita käytettiin sotatarvikkeiden kuljetukseen. Jokisen kirjan mukaan Hizbollahin vaikutus on ollut sitä luokkaa, että sen takia on loikattu pois hallinnon joukoista. Erään loikkarinupseerin mukaan vuonna 2013: "Iranin hallinto miehittää Syyriaa. Henkilö, joka johtaa maata, ei ole Bashar Al-Assad vaan Qasem Suleimani". Ja niinpä Syyria on nyt päättänyt luottaa vaihteeksi Venäjään? Hmmm…
Tämän Jokisen kirjan lukemisen jälkeen Irakin ja Syyrian tapaukset näyttäytyvät minulle ehkä entistäkin selvemmin yhtenä ja samana tapauksena. Eräs konkreettinen yhdistävä tekijä ovat vierastaistelijat. Syyria toimitti ensin sotureita Irakiin jo heti siinä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, paitsi omia kansalaisiaan, myös ulkomailta värvättyjä. Kuulemma Yhdysvaltojen mukaan vuonna 2007 90 prosenttia Irakissa suoritettujen itsemurhaiskujen tekijöistä oli ulkomaiden kansalaisia ja näistä 85–90 prosenttia oli tullut Syyrian kautta. Ulkomaalaistaistelijoiden enemmistö Irakissa oli kuitenkin syyrialaisia.
Kun ajatellaan Syyrian vierastaistelijoita, oletetaan helopsti, että näitä oli vain kapinallissunnien puolella, mutta tosiasiassa näitä oli Syyrian armeijassa vielä enemmän, eniten nyt vastavuoroisesti Irakista. Irankin värväsi Syyrian hallituksen joukkoihin väkeä, ja näistä suurin osa oli Iranissa asuvia shiialaisia afgaanipakolaisia.
Sama pätee siviiluhreihin. Oletettavasti useimmat arvelevat, että enimmät siviiliuhrit olisivat jihadistien tuottamia. Syyrialainen Network fo Human Rights kuitenkin väittää, että Syyrian hallinto ja Venäjä olisivat vuosina 2011–2019 olleet aiheuttamassa 90 prosenttia Syyrian siviiliuhreista ISIS:in osuuden ollessa vain 2 prosenttia.
Al-Assadin menetelmä säilyä vallankahvassa on Jokisen mukaan se, että hän luo tarkoituksella kriisejä ja sitten kipittää ilmoittamaan, että hän on välttämätön kumppani itse synnyttämänsä kriisin ratkaisemisessa ja sitä varten hänelle pitää antaa periksi kaikessa mahdollisessa. Hän myös mielellään kääntelee asioita päälaelleen, kuten kuuluisassa Deraan graffitimaalaripoikain monina versioina kerrotussa tapauksessa vuodelta 2011, josta Syyrian dramaattisten tapahtumien katsotaan varsinaisesti alkaneen. Assad ei tuominnut oman hallintonsa selvästi ylilyövää väkivallankäyttöä tässä tapauksessa, vaan kun ihmiset kapinoivat sitä vastaan, hän väitti näiden mieltään osottavien kuuluvan ulkomailta johdettuun salaliittoon, jonka takana oli etenkin Israel.
Tällä hetkellä Iranilla on omiakin ongelmia, ja Iranin lausunnot kuulostavat tosi tutuilta, kuin suoraan Al-Assadin suusta: siinä, että naiset haluavat uudistuksia kuten eroon iänikuisista ja turhanpäiväisistä huiveista, on kyse lännen ja etenkin Israelin masinoimasta toiminnasta Iranin valtiota vastaan. (11.10.2022)
