Viktor Jerofejev jatkaa ambivalentin venäläisyyden ilo- eli surusanomansa puolikriittistä jakamista kirjassaan Venäläisen sielun ensyklopedia. Kun Hyvä Stalin käsitteli aikaa ennen 1990-lukua, nyt on vuorossa juuri tämä vuosikymmen. Putiniin tässä kirjassa ei siis päästä, mutta onpahan tätä tässäkin. Etäisesti ensyklopediamaisten pikkujuttujen kehyskertomus alkaa siitä, että kirjailija ei olekaan osannut lopettaa yksissä juhlissa ryyppäämistään ajoissa, missä asiassa hän on aina oman käsityksnsä mukaan ollut pettämätön, ja niin hänelle päästään valtiovallan taholta tekemään tarjous, josta hän ei voi kieltäytyä: hänen pitää löytää Seryi, vanhus, joka pilaa Venäjän kerta toisensa jälkeen. Että Venäjä pääsisi eteenpäin elämässä, vanhus pitää tuhota.
Avustajaksi kirjoittajalle annetaan Saša. "Kävi ilmi, ettei Saša ollut ollenkaan idiootti. Hän oli niitä, jotka olivat kokeilleet kaikkia elämänmuotoja Venäjän holtittomalla1990-luvulla." Ja sitten vähän kuvausta kyseisestä vuosikymmenestä: "Rahaa lojui bulevardeilla ja aukioilla, lensi tuulen mukana rappukäytäviin, pyöri porrastasanteilla. Sitä saattoi lakaista luudalla – talonmiehiä ei tosin ollut, oli keltanokkaharrastelijoita, jotka lakaisivat ensin taitamattomasti, kotikutoisesti – homma oli niin näännyttävää, ettei ollut aikaa laskea voittoja iltaisin, väsytti niin. Rahaa pidettiin ämpäreissä, pesuvadeissa, suurissa kattiloissa […]" Ja sitten kuvataan, miten Saša oli aloittanut myymällä sukkia alikulkukäytävässä kunnes päätyi tietokonepeleihin ja hankkimaan kiinteistöjä Lontoosta.
Itse asiassa Seryi löytyy ihan helposti, mutta hänen saamisensa tilille valtion eteen on jotenkin ongelma. Kirjoittaja joka tapauksessa tutustuu Seryin kanssa koko Venäjään kaikkine paskiaismaisuuksineen, rivouksineen ja tappamishimoineen. Uhriutumismentaliteetteineen, joka on ylpeydenlaji, koska uhriutuminen vapauttaa muista velvollisuuksista, eikä Venäjä pidä velvollisuuksista – se pitää varastamisesta.
Itse asiassa Seryi paljastuu itse Venäjäksi.
Mutta lopussa katoaa Saša. Kirjoittaja komennetaan etsimään hänet, ja kuulemme kuulostaa oudolta, ettei kirjailija muka tiedä, missä hänen avustajansa asuu. Kirjailija hankkiutuu Sašan kämpille. Sašan äitimuori yrittää hämätä etsijöitä, mutta Saša on peräkamarissa. Hän on Seryi.
Kirjassa on paljon hauskoja aforismimaisia lausahduksia, kuten liittyen kansaaan, josta Venäjällä puhutaan paljon, jos se sattuu sopimaan propagandatilanteeseen: "Kansassa käytiin kuin sienessä". Tai: "Länsimainen ihminen näkee todellisuuden toimintakenttänä, venäläinen sadunomaisena tilana". Tai: "Venäjän arkikulttuurin jää on ohut. Sitä pitkin on parempi olla kulkematta eikä sille pidä astua; sitä on parempi ihailla kirjoja lukemalla, rannalla seisoen." Venäläinen vitsikin pilkahtelee: "Jos se [Venäjä] häviäisi huomenna, murehtisiko joku ulkomailla?
– Isä, isä, Venäjä on kadonnut!
– Mikä helpotus!"
Tämä kirja antaa olettaa, että länsimaat ovat ehkä nyt turhaan huolissaan siitä, löytyykö Venäjälle kunniallista ulospääsyä tästä meneillään olevasta, sen itsensä aloittamasta sodasta. Oletetaan, että Venäjällä on samanlainen kunniantunto kuin lännellä. Mutta voi olla, että jos ja kun Venäjä tämän sotansa häviää, se ei ole siitä moksiskaan. Nöyryytys on Venäjällä hyve, väittää Jerofejev. Ja jos/kun se tappio hetki koittaa, Lavrov ja Peskov luultavasti vain toteavat kuin Tsernomyrdin aikoinaan, että yritimme parhaamme, mutta kävi niin kuin aina. (14.10.2022)
