Samaa aihetta kuin tässä Pitkän päivän illassa Katsuo Ishiguro käsitteli jo edellisessä romaanisaan, siinä toisin Japanin oloissa, eli teoksessa Menneen maailman maalari. Ja aihe siis on se, minkä verran vaienneet konformistit ovat olleet syyllisiä fasismiin. Pitkän päivän illassa pohditaan englantilaisen menneen ajan ammattilaisen, hovimestarin, suhdetta siihen, että hyväksyi työnantajansa natsisympatiat.
Kirja on kirjoitettu hovimestari Stewensin näkökulmasta minä-muodossa, ja Stewens esiintyy tietenkin itselleen sympaattisessa valossa. Natsit ovat hävinneet sodan, ja sodanjälkeinen aika on edennyt niin pitkälle, että vanha aristokratia, Stewensin edelliset huipputyönatajat, ovat korvautuneet uusilla. Nämä ovat rikkaita amerikkalaisia, joiden miellyttämisessä on ihan eri niksit. Niitä Stewens nyt opettelee. Eritoten hänelle tuottavat päänvaivaa amerikkalaiset sukkeluudet.
Ehkäpä varsinainen aihe tässä on tunteiden pinnallisuus, se, että ne ovat opittuja, vaikka ihmisillä on vaistomainen tarve pitää niitä sisäsyntyisinä, "aitoina". Tämä aihepiiri on siis sama kuin Ishiguron uusimmassakin teoksessa Klaara ja aurinko, jossa robotti on kehittänyt itselleen tunteet ihan vain mekaanisena sosiaalisena selviytymisjärjestelmänä. Tätä tunteiden opittua selviytymismekanismluonnetta ja sitä, miten niitä pidetään aitoina tai ei, ja miten niiden sosiaalinen tarkoitushakuisuus tosiapaikassa paljastuu, Ishiguro on selvitellyt myös romaanissaan Ole luonani aina.
Mutta hovimestari Stewens haluaa kuitenkin tehdä tilit menneisyyden kanssa selviksi. Hän on lukenut entisen alaisensa, näistä ylimmän eli taloudenhoitajan, silloisen neiti Kentonin, nykyisen rouva Bennin, viimeisen kirjeen. Hän lukee kirjettä etuperin ja takaperin ja keskeltä alkaen, ja arvelee itsekin tekevänsä liian pitkälle menevän johtopäätöksen, kun kuvittelee neiti Kentonin perhe-elämän ajautuneen sellaiseen karikkoon, että neiti Kenton olisi halukas palaamaan vanhaan työpaikkaansa Darlington Halliin. Niinpä Stewens oivallisen tilaisuuden tulleen lähtee tapaamaan neiti Kentonia sille paikkakunnalle, jolle tämä avioiduttuaan asettui.
Stewens ja Kenton, ylimmän työntekijäkerrostuman työtoverit tuossa aatelislinnassa, ovat olleet tavallaan läheisiä työssä ja siitä selviämisessä, mutta eettisesti eri linjoilla. Stewens pohtii, kumpi painaa enemmän. Suurin yksittäinen ristiriita aikoinaan koski sitä, että talon herra, tiedusteltuaan ensin, oliko talossa juutalaista palvelusväkeä, käski Stewensiä välittömästi erottamaan nämä kaksi Stewensin juutalaisiksi palljastamaa sisäkköä. Neiti Kenton ilmaisi erittäin selvästi, ettei hyväksynyt toimenpidettä. Mutta Stewens teki, mitä käskettiin, eikä neiti Kenton voinut muuta kuin osoittaa mieltään arkisten askareiden lomassa.
Tosiasiassa Stevens siis ajaa Weymouthiin pyytämään anteeksi natsimyötäilyjään, vaikka pitääkin niitä välillisinä ja seurauksena korkeammasta hyveestä, lojaalisuudesta työntantajalle. Konkreettisesti anteeksi pyytääkseen hän on tietenkin aivan liian ylpeä, mutta hän haluaa tarkastaa, vieläko neiti Kenton on vihainen. Jos ei olisi, hän voisi olettaa, ettei ole muukaan maailma.
Neiti Kenton antaa sanattomasti anteeksi, ja Stewens lähtee takaisin Darlington Halliin. Hän on samanlainen konformisti kuin ennen "anteeksisaamistaan", ehkäpä vielä pahempi, ja hän päättää opiskella velä entistäkin ahkerammin sukkeluuksia amerikkalaisen työntajaansa miellytääkseen. Hän ei tosin sanoen ole muuttunut episodista miksikään. Ja tämähän tässä on se dilemma: kyllä maailmaan yksittäisiä edesvastuuttomia hulluja pullahtaa, mutta vaarallisia heistä tekevät vasta nämä heitä tukevat tunteellis-moralistiset konformistit.
Mielenkiintoisinta kirjassa ovatkin kuvaukset tämän konformistin suhteesta tunteisiin ja arvoihinsa, ja lukija joutuu paikoin hämmennyksiin, kun on pakotettu näkemään tämän omaneduntavoittelijapelurin/pelkurin ikään kun itsensä sisällä. Ja on pakotettu pohtimaan, miten lähellä itse on samaa inhimillistä heikkoutta. (13.9.2022)
