Tämä on vaikuttava kirja, tämä Katja Hoyerin teos. Tämä kertoo maasta, joka peräjälkeen kaksi maailmansotaa aloitettuaan ja hävittyään päätti ryhtyä heti siitä samantien uuteen uhkayritykseen diktatuurin alalla. Tai osa po. maata lähti. Epäonnistuakseen taas. Tai ainakin osin epäonnistuakseen, tai miten sen nyt ottaa, ja tämä "miten sen nyt ottaa" -aspekti aiheutti kirjan viime vuonna suomeksi ilmestyessä sille hiukan ristiriitaisen vastaanoton. Kirjan nimi on Muurin takana, ja alaotsikko kuuluu Itä-Saksan historia 1949–1990, ja minä, joka inhoan kirjojen alaotsikoita, totean, että pelkällä alaotsikolla oltaisiin pärjätty.
En ole perehtynyt Saksan historiaan ylipäätään enkä DDR:n historian erikseen, mutta olen katsonut kaikki telkkarista tulleet DDR:ää käsittelevät siinä kuin aikaa sitä ennen edes sivuavat enemmän tai vähemmän fiktiiviset elokuvat ja tv-sarjat. Jo eräät hyvin tehdyt tv-sarjat ovat antaneet kuvan asian problemaattisuudesta, kun syyllisiä ja syyttömiä on vaikea erottaa toisistaan tai edes nimetä, sillä aina on todettava, että toisaalta, ja ehkäpä jopa kolmannelta kantilta, kenties neljänneltäkin…
Saattaa olla, että Hoyerin populaari historiateos sai kritiikkiä jo siitä yksinkertaisesta tosiasaista, että historia perustuu asiakirjatietoihin eikä tähän tieteelliseen sfääriin päästäkseen voi käyttää hyväkseen ihmisten henkilökohtaisia tuntemuksia ja tunnelmia – paitsi, jos on asiakirjoja niistä. Tässä kirjassa on vilauksenomaisia kuvauksia joistain yksittäisten ihmisten elämänkokemuksista; nämä ilmeisesti perustuvat haastatteluhin, ja näiden kohdalla Hoyer mainitsee lähteensä hiukan epämääräisesti tyyliin "Heinz Justin muistikuvat" eikä muuta kuten että missä yhteydessä mustelu on tapahtunut. Tässä siis vähän sekoittuvat jouranlistiset ja historian tieteeliset tyylit. Fiktiossa sitä vastoin tällaisia voi käyttää hyvinkin vapaasti ja lisäksi sepittää itse lisää, ja niinpä kertomukset puheena olevasta ajasta voivat muodostua hyvinkin erilaisiksi. Kun pelissä on mukana länsimaissa hyväksytty narratiivi, näille kaikille näkökulmille ja aiheen käsittelytavaoille yhteisen kuvan hahmottaminen voi olla jopa mahdotontakin.
Minulle tuli yllätyksenä, että Stalin ei olisi halunnut Saksasta kommunistista tai sosialistista tai mitään siihen suuntaankaan, ei siis edes tältä miehittämältäänkään osalta. Hän kuulemma olisi halunut Saksan pysyvän yhtenäisenä, moniarvoisena ja monipuolueisena aitona demokratiana. "Jos Länsi-Saksa olisi hyväksynyt tarjouksen ja vaatinut saada nähdä Stalinin lupaamat vapaat vaalit, mitä todennäköisimmin Ulbricht ja Pieck eivät olisi sallineet niitä", kirjoittaa tämä Itä-Saksassa vuonna 1985 syntynyt historioitsija ja journalisti, jonka isä – tämän kirjan teossakin auttanut – oli ilmavoimien upseeri. "Viime kädessä Saksan yhdistymisen mahdollisuudet vuonna 1952 torjuivat saksalaiset, ei Stalin, aivan kuten DDR:stä oli tulossa yhä enemmän saksalaisten hanke, ei niinkään neuvostoliittolaisten", hän lisää. Neuvostoliiton linja pysyi samana hamaan loppuun saakka.
Samassa kappaleessa kuin ed. sitaatit lukee myös, että "Todennäköisesti neuvottelut siitä, missä muodossa "vapaat vaalit" olisi käyty, olisivat epäonnistuneet". Ja tosiaan, DDR:n Volkskammerin eli kansankamarin vaalit olivat sellaiset, että etukäteen oltiin SED:ssä eli puolueessa päätetty, minkä verran tulee paikkoja millekin puolueelle. Äänestäjille äänestyspaikalla jaettavaan paperiin oli listattu tarjolla olevat ehdokkaat kussakin vaalipirissä, ja äänestäminen tapahtui siten, että paperi taitettiin mieluiten julkisesti eikä äänestyskopissa ja pudotetettiin vaaliuurnaan sen merkiksi, että oli hyväksynyt esitetyn. Oli toinenkin vaihtoehto, nimittäin vetää yli yksitellen kaikki listan nimet. Hoyerin sanoin: "Äänestämällä ei kasvatettu valitun poliittisen puolueen paikkamäärää vaan täytettiin paikat ehdokkailla". Näin toimittiin 1950–1990 eli DDR:n loppuun asti ja saatiin aina mahtavat prosenttiluvut esitetyille ehdokaslistoille, sellaiset kuin 99,7.
Jo kesällä 1953 nuori valtio koki vakavan kansannousun. Talous oli ongelmissa, maasta oli lähtenyt vuoden alkupuoliskolla 330 000 henkilöä, pääosin erilaisia asiantuntijoita kuten lääkäreitä, niin että monet alueet olivat jääneet kokonaan vaikkapa nyt noita lääkäreitä vaille. Kritiikki kohdistui pääosin Ulbrichtiin, josta oli tullut koko ajan itsevaltaisempi, sekä Pieckiin ja Grotenwohliin. Ja kaiken kukkuraksii Stalin oli kuollut keväällä.
Taloutta pyrittiin saamaan kansalaisia tyydyttävälle tasolle aika erikoisin menetelmin kuten ihmiskaupalla. Tätäkään en tiennyt. Sitä harjoitettiin vuodesta 1962 ja toteutettiin Länsi-Saksan hallituksen, länsisaksalaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen ja juristien välityksellä, ja myyntiartikkelina olivat Itä-Saksasta pois haluavat henkilöt. Näitä olivat vaikkapa poliittiset vangit ja lapset, joiden vanhemmat olivat jo aikaisemmin livahtaneet maasta. Ensimmäisessä erässä myyttin 20 aikuista ja 20 lasta, ja maksuksi saatiin kolme vaunullista lannoitetta. Ihmisten hinnat ymmärrettävästi vaihtelivat laadun mukaan, mutta toiminnan kehittyessä vuonna 1989 oltin päädytty 95 847 D-markan keskihitaan.
Ensialkuun näitä bisneksiä tehtiin vähän niin kuin vaivihkaa, minkä todellakin hyvin ymmärtää, mutta sitä on jo vaikeampi käsittää, että vuonna 1974 DDR:n ulkomaankauppaministeriön osastopäällillö Alexander Schalk-Golodkowski avasi Itä-Berliinin Deutsche Handelsbankiin tästä ulkomaankaupan erityislajista kertyville varoille erityisen Honecker-tilin. Ensimmäisellä sihteerillä Erich Honeckerilla ei kuitenkaan ollut tiliin käyttöoikeutta vaan sitä hallinnoin Schalkin johdolla perustettu KoKo, lyhenne sanoista Kaupallinen koordinointi.
Ihmiskaupanteko jatkui DDR:n loppuun asti, mutta toisin kuin lännessä mielellään arvellaan, varoilla ei kuulemma rahoitettu itäsaksalaisen poliittisen eliitin luksuselämää. Ihmiskauppa oli tuottanut lopulta 3,5 miljardia D-markkaa. Rahat olivat tarpeen ennen kaikkea ulkomaisten lainojen vakuuksina. Hulluinta koko hommassa on se, että lainarahalla rahoitettiin kulutustuotteiden hankkimista ulkomailta. Osin kyseessä olivat vaikkapa nyt hedelmät, mutta rahoja käytettiin myös kaikista jumalan tuotteista Levi's -farkkujen ostoon.
Kaiken läntisen ihasteluun oltiin tunnetusti suhtauduttu koko sosialistisessa maailmassa kielteisesti, mutta 1970-luvun lopulla farkuista oli pakon edessä tullut hyväksyttyjä. Ihmiset haluisivat niitä, eivätkä vain mitä tahansa farkuntapaisia – farkuntapaisia suunnitelmatalous oli kokeillut, mutta kansalaiset olivat ne jokseenkin täysin hylänneet. Kansalaiset olivat valmiit maksamaan ehdoista amerikkalaistuotteista kohtuuttomasti, lännestä tavalla tai toisella tuotuina. Siipä päätettiin suostua myymään niitä kaupoissa Itä-Saksan maaperälläkin, tietenkin subventoina. Ihmiset vaikuttivat tavattoman tyytyväisiltä paitsi että kauppojen henkiökunnat valittivat, että kokonainen tavaratalo saattoi mennä ihmisryntäyksestä aivan sekaisin, jos tuli amerikkalaisia farkkuja. Siispä kevyen teollisuuden ministeriö tilasi suoraan Jenkeistä kertalaakilla miljoona pari farmarihousuja vuonna 1978; jakelu järjestettiin nyt siten, että eri tahojen työntekijöille ja opiskelijoille lähetettiin viesti: "Farkkujen erikoismyynti, alkuperäisiä Strauss-Levis-housuja. Työ/opiskelijakortti esitettävä". Hoyer huomauttaa, että myös Stasi sai työpaikkana osuutensa.
Närää on lännessä aiheuttanut se, että Hoyerin mukaan DDR:ssä oli omat hyvätkin puolensa kuten vahvasti tuetut vuokrat, hyvät mahdollisuudet kouluttautua varsinkin niille, jotka aiemmissa oloissa eivät olisi voineet opiskelusta haaveillakaan, työn arvostus ja ihmisten ylpeys ammattitaidostaan, lasten päivähoito, mikä mahdollisti myös naisten töissäkäynnin… Hoyerin mukaan Stasin pikkutarkka valvonta kansalaisten keskinäisine ilmiantojärjestelmineen ei häirinnyt kovinkaan monia, siihen kuulemma jopa totuttiin, mikä väite kuulunee niihin seikkoihin, joita lännessä epäillään. Stasin kehittämä psykologinen murtaminen, tieteenlajiksi kehitetty Zersetzung, oli jo vaikeampi pala. Olen aiemmin lukenut siitä Luke Hardingin kirjoista Venäjällä häneen ja hänen perheeseensä kohdistettuna, mutta Hoyerin mukaan kanta-derkutkin saivat kokea lievempiä versoita kuten, että joku oli asukkaiden poissaollessa käynyt heidän vessassaan ja jättänyt vetämättä tai lapsen lempilelu oli käyty rikkomassa.
Kun Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990, monet itäsaksalaiset menettivät työpaikkansa, ja katkeraa oli varsinkin se, että jotkut joutuivat viimetöikseen purkamaan tehtaita, joissa olivat olleet töissä ja tekemään itsestään näin työttömiä.
Eritoten naisen asema romahti, sillä Länsi-Saksassa, josta muodostui "normaali", naiset eivät juurikaan käyneet töissä, ja sekin puolet heistä, joka kävi, oli vain osa-aikatyössä. Länsi-Saksassa naisilta estettiin ura armeijassa. Kun Länsi-Saksassa ei ollut päivähoitoa ja se entisen Itä-Saksankin puolelta nyt vähennettiin uuden normaalin mittoihin, työttömiksi jäi valtava määrä lastentarjanopettajia. Ja muut opettajat pakotettiin takaisin yliopistoon suorittamaan uudelleen opinnot alalle, jolla olivat toimineet vuosikymmeniäkin.
Hoyer korostaa, että yhdistymisen seurauksena vain itäsaksalaisten elämä mullistui, länsisaksalaisten jatkui täysin entisellään.
Ihmiset reagoivat eri tavoin elämän mullistuksiin, ts. siihen, etteivät asiat yht'äkkiä olekaan kuten on olettanut. Jotkut itäsaksalaiset pärjäsivät länteen päästyään heti tai melko pian paremmin kuin entisillä kotikonnuillaan. Hyvänä esimerkkinä Angela Merkel. Toiset puolestaan pettyivät pahemman kerran. Ensimmäisissä yhteisissä vaaleissa jokseenkin kaikki entiset DDR-läiset äänestivät, mutta sittemmin äänestysaktiivisuus on romahtanut.
Hoyer ei ole ainoa, joka on haastamassa vanhaa länsimaista tapaa nähdä entiset sosialistieet maat. Aiheesta on tietenkin niitä tunnettuja elokuvia, mutta on kirjojakin, jopa Suomesta löytyy Meri Valkaman omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä romaani Sinun, Margot, jos kohta siinä on derkkulapsuuden ikävöinnin lisäksi kyse ennen kaikkea perhedynamiikan problematiikasta.
Ansioikkaimpana esimerkkinä tästä haastamisesta mainitsisin albanialaissyntyisen Lea Ypin omaelämäkerrallisen teoksen Vapaa – kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa. Siinä eletään aikaa Hoxhan kuolemasta Albanian sosialismin romahtamiseen. Kirjassa on hulppea huumori, minkä on mahdollistanut lapsen näkökulma. Tässä eritoten näkyy ihmisten erilainen reagoiminen kaiken muuttumiseen. Jotkut halusivat pelata varman päälle, vaikka mikään ei ollut varmaa, ja jotkut ottivat riskiä. Vimemainitusta lajista mainittakoon kertojan äiti, joka yhtäkkiä hetken mielijohteesta ja tilaisuuden esiin pullahtaessa lähtee sillä siunaaman sekunnilla pikkuveljen kanssa Italiaan, ja kun lopulta palaa, tämä akateemisesti koulutettu henkilö toteaa, että hänestä ei ollut ollenkaan vaikeaa siivota Italiassa vieraiden ihmisten vessoja.
Hoyerin teos on tietenkin historiateos, populaari, mutta kumminkin. Ja kuten jo alussa totesin, järkyttävintä tässä on se, miten kansakunnat niin helposti lipsahtavat uudelleen samoihin kuvioihin, joiden ovat jo monesti nähneet johtavan perikatoon. Kiusaus kokeilla kerta toisensa jälkeen diktatuuria tuntuu istuvan tiukassa, vaikka kaikilla kerroilla läheiset ovat menettäneet kammottavilla tavoilla henkensä ja kaikki eloonjäänetkin kärsineet. (29.7.2024)
