Ensimmäisenä tätä teosta pitää ylistää sitä, että kirjoittaja, Maxim Fedorov, on kyennyt antamaan kirjalleen kunnon nimen tarvitsematta turvautua alaotsikkoon.
Tosin heti perään tekee mieli todeta, että tämä kirja, Minun Ukrainani, on vähän platku. Ehkä Fedoroville on huomautettu siitä kustantajan kanssa keskusteltaessa, sillä hän vähän niin kuin perustelee sitä, miksi ei puutu mihinkään kovin raflaavasti, eikä toisekseen myöskään puutu lainkaan mihinkään rahflaavaan:
"Kasvoin perheessä, jossa henkinen miljöö ei ollut parhaasta päästä. Sukulaisten alkoholiongelmat, vanhempien ainaiset riidat ja huoli perheen toimeentulosta kovettivat kuorta pienestä pitäen. Ehkä johonkin toiseen nämä asiat olisivat vaikuttaneet eri tavalla, mutta minusta ne tekivät tyynen miehen, joka ei stressaannu turhista."
Viimeksi bliqblaqbloqottelin edellisestä maaimansodasta kertovasta Sinclair McKayn teoksesta Berliini (+ suorastaan poikkeuksellisen pitkä ja kliseinen alaotsikko...), jossa ainakin minun tulkintani mukaan oli puhe ensin Berliinin 20-luvun syntisestä lostosta ja sitten sen 40-luvun romahduksesta. Viimemainittu alkoi aika kauankin ennen kuin kaupunki tosisiallisesti vallattiin. Kirja kuvasi sitä, miten ihmiset reagoivat noihin oloihin eri tavoin. Berliiniläiset olivat tienneet keskitysleireistä ja varsinkin kaupungissa pakkotyötä teettävistä tehtaista, ja nyt he sitten kohtasivat omakohtaisesti aika samanlaiset olot kuin mitä olivat itse olleet panemassa pystyyn muille. Kirjassa kuvataan lyhtypylväissä hirtettyinä tai hirttäytyneinä riippuvia ihmisiä ja nälän kiihdyttämässä psykoosissa kaduilla riehuvia sotilaita, werewolfeja ja kaikkea näiden välillä.
Ja tässä kohdenhan sitä herää kysymys, miten jotkut ihmiset kuitenkin kestivät järjissään noissa samoissa oloissa. Fedorov totesi omasta lapsuudestaan, suomalaisesta vikkelistä kylläkin aika tavanomaisesta, ihan oikein, että samat olot, joista hän oli päätynyt lupsakan leppoisaksi tyypiksi, joistain toisista on voinut sukeutua väivaltaisia ammatti- ja taparikollisia tai ikuisesti masentuneita ihmiraunioita.
Puhumattakan nyt sitten sellaisita äärioloista kuin kuin keskitysleirit tai venäläisten sotarikosten kohteeksi joutuneet Ukrainan kaupungit. Fedorov lainaa Viktor Franklia, keskitysleiriselviytyjää:
"Ensimmäisenä murtuivat ne, jotka uskoivat siihen, että kaikki on pian ohi. Heidän jälkeensä murtuivat ne, jotka eivät uskoneet, että tämä voi joskus olla ohi. Vain ne selvisivät, jotka keskittyivät omiin asioihinsa ilman odotuksia siitä, mitä voi vielä tapahtua."
Joskin omien asiiden hoitamisessa strategiat voivat olla monet. Yksi on kokemusten sanoittaminen vitseiksi. Vaikka ukrainalaiset eivät ehkä pidä lausunnostani, niin silti väitän, että ukrainalaiset vitsit vaikuttavat olevan hyvin samantyyppisiä kuin venäläiset. Osa sota-ajan anekdooteista periytyy tyyliltään venäläisistä tv-satiireista kuten KVN, jossa Zelenskyikin aikoinaan esiintyi, ja sylkiästyyppisestä nimeltä Nuket. Viimemanitussa Putinista tehtiin Hoffmannin sadun Zaches, ruma, paha kääpiö. Kiltti keiju säälii ilkeää rumilusta ja langettaa taian, jonka seurauksen kaikki hyvä, mitä tapahtuu, nähdään tosiasaissa edelleen ilkeän kääpiön ansiona ja kaikki hänen virheensä muiden syynä.
Kuulemma stand up -komiikka on Ukrainassa nyt suositumpaa kuin koskaan. Eräs tähdistä on Vyacheslav Rušnyk: "Mitä eroa on Venäjällä ja Isiksellä? Isis ottaa joskus vastuun". Toinen on Anton Tymošenko: "Zelenskyin englannin kielen taito: 2019 – B1/ 2021 – C2/ 2023 – F16". Ja kolmas Maks Vyšynsky: "Puola lähettää meille panssarivaunut, Tsekki lähettää meille helikopterit ja Saksa lähettää meille terveiset". Jotkut vitsit ovat mustanpuhuvia kuten Anton Tymošenkolta peräsin oleva juttu hänen itsetuhoisuuteen asti masentuneesta venäläisestä kaveristaan: "Sanoin hänelle, että hän on onnekas, koska hän voi edistää sotaa tappamalla ainakin yhden venäläisen eli itsensä".
Muutenkin venäläisten ja ukrainalaisten välistä suhdetta käsittelevät vitsit kertovat aika syvästä keskinäisestä sanoisiko vaikka epätasapainosta mieluummin kuin ristiriidasta. Tämä näkyy vitseissä, jotka ottavat kantaa tavallaan toisiaan lähellä olevien mutta silti oleellisesti poikkeavien ukrainan ja venäjän kielien eroihin.
Mutta kyllä minä vanha jäärä kuitenkin pidän vikana, että pahimpiin Ukrainan ongelmiin tässä lupsakassa kirjassa ei puututa kuten korruptioon. En usko, etteikö Fedorov olisi siihen Ukrainassa törmännyt. (12.3.2024)
