Tässäpä helppo-, mutta silti hidaslukuinen, tekstimassaltaan pienehkö, hiukan päälle 200 hyvin kapeaformaattisen pokkarin sivua, joista alavierukset vievät korkeudesta 40 mm – mittasin tämän. Teos on Joshua Cohenin The Netanyahus, ja vaikka se kertoo myös nykyisen – jälleen – Israelin äärioikeistolaisen pääministerin Benyamin Netanyahun suvusta, se käsittelee tätä kautta ensisijassa erittäin vaikeita eettisiä kysymyksiä ja sitä, ketkä ovat meikäläisiä ja voivatko meikäläiset erkaantua tosistaan niin, että näistä tulee hegenvaarallisia vihollisia ja silti pysyä meikäläisinä. Boyeria Cohen ei mainitse, mutta hänen teoriansa uskonnoista tässä on taustalla: uskonnot ovat syntyneet yhteisöjen koossa pitämisen keinoiksi periaatteella, että todistaakseen halunsa kuulua ryhmään jäsenten pitää uskoa samaan tai samoihin supranormaaleihin olentoihin ja näiden toimintaa kuvaaviin kertomuksiin, joita ei voida reaalimaailmassa mitenkään todentaa – mikäpä julistaisi paremmin lojaalisuudesta ryhmää kohtaan kuin usko johonkin, mistä ei ole mitään aisteinhavaittavia takeita.
Tämä kuulostaa ehkä vähintäänkin raskaalta, mutta ei hätää, sillä Cohen viljelee samaa kerrontateknistä menetelmää kuin Viktor Jerofejev eli kuoliaaksi naurattamista. Pääasiassa naurukohtaukset aiheutetaan juutalaisella sanailulla, joka on tuttua Woody Allenin elokuvista sekä juutalaisista vitseistä ja sananlaskuista. Ja kuten Jerofejevilla, itku pitkästä ilosta, kun tulee isku mahaan. Mutta kuten sanottua, vatsakivut tämän kirjan kohdalla johtuvat pääasiassa siitä, että joutuu nauramaan ulvoen maha kippurassa.
Kirja alkaa siten, että eräs vuonna 1922 syntynyt Amerikan historian pofessori Blum pohdiskelee tässä vanhoilla päivillään nykyajan identiteetti politiikkoja ja niiden mahdollista tyhjänpäiväisyytta, ja hänelle muistuu mieleen eräs ikävä omaan pakkoidentiteettinsä liittyvä sattumus vuodelta 1962. Blum on juutalainen, mutta hän hädin tuskin muistaisi asiaa, ellei häntä eritysesti siitä yllättävästikin muistutettaisi. Ylipäätään identiteeteissä on se ongelma, että on vaikea tietää, missä määrin ne ovat kunkin yksilön todellisia kokemuksia, missä määrin niiden ylläpito on yksilön oma etu ja missä määrin tiettyjä identiteettejä viljellään väkisin siksi, että yhteiskunta tarvitsee tietynlaisia, sanottakoon nyt vaikka komponentteja, tarpeisiin, joiden eettinen perusta on, sanottakoon nyt vaikka erikoinen. Yksi tällainen kysymys on se, olisiko juutalaisuutta enää olemassa ilman juutalaisvainoja.
Yhden, jokseenkin hullun vastauksen kysymykseen antaa Benyamin Netanyahun isä. Bibi Netanyahun valkovenäläinen isoisä oli vielä ollut nimetään Nathan Mileikowsky – sukunimi tarkoitti mylläriä. "Myllärin" poikaa tämä ei miellyttänyt, vaan tämä äärimmäisen jyrkän revisionistisiionistisen poliitikon, Jabotinskyn, kannattaja, joka piti itseään jonkinlaisena messiaana, heprealaisti sukunimensa tuohon yllämainittuun muotooon, joka tarkoittaa "Jumalan antama". Saman tien hän vaihtoi etunimensa Ben-Zioniksi, joka puolestaan tarkoittaa "Siionin poikaa". Että sellaisia grandiöösejä harhoja. Mainittu visio siitä, miten juutalaisten piti ympäröivän todellisuuden mielestä pysyä juutalaisina, vaikka olisivat kääntyneet kristinuskoon, pitää lukea omin silmin tästä kirjasta, sitä ei voi referoida, koska vaikka ne sanat tähän saa, konteksti kertomuksessa määrää niiden sisällön aika vahvasti.
Kun tässä nyt on puhe siitä, milloin aikanaan vakiintuneesta ryhmästä erkaannutaan liian pitkälle ja lakataan jakamasta enää yhtään mitään vaan muututaan toistensa vihollisiksi, niin mitä se sitten käytännössä merkitsee ja miten pitkälle se voi mennä. Netanyahujen perhe esitetään tässä laumana hillittömiä, itsekeskeisiä psykopaatteja, joiden silmissä kenelläkään, ei edes kenelläkään toisella juutalaisella, ole mitään oikeuksia ihmisinä vaan kaikki heidän ympärillään, ihmiset mukaan lukien, on vain riistettävää tavaraa, vain heidän, Netanyahujen, patologisten, kvasi-idealististen impulsiensa objekteja. Itsekontrollin puutteen hyväksyminen, suoranainen ihailu, näyttäytyy vaikka siinä, että perheen nuorin poika, tulevan pääministeri Bibin pikkuveli, käyttää vaippoja vielä seitsemänvuotiaana.
On vaikea sanoa, missä määrin heidän aiheuttamansa katastrofit ovat suunniteltuja. Kun kirjaa lukee, paljastuu kerta toisensa jälkeen, että hei!, oikestaan Netanyahut olivat hiukan aikaisemmin melkein kuin varoittaneet tästä ja tästä, mitä aikovat tehdä. Kaikki hirviömäiset teot tuntuvat lopulta olevan kuin kostoa niille Amerikan juutalaisille, jotka ovat pärjänneet tai ainakin halveksunnan osoituksia näille.
Yhdellä tasolla kuvio on, että isä Ben-Zion Netanyahu on potkittu ulos amerikkalaisesta rabbiseminaarista, sillä hän, no, on aivan mahdoton. Hänet on saatu hakemaan uutta työpakkaa pikkukaupungin yliopistosta. Sinne hänen entinen esimiehensä kirjoittaa entistä alaistaan kehuvan suoranaisen huijauskirjeen, jossa selittää, miksi näin hyvä mies on jouduttu panemaan heidän laitoksestaan pihalle. Mutta tulee myös toinen kirje, nimittäin Jerusalemin Heprealaiseta yliopistosta, jossa varoitetaan tästä Ben-Zion Netanyahusta. Kerrotaan, että nimi ei ole hänen oikea nimensä. Hän on kykenemätön minkäänlaiseen normaaliin käytökseen. Häntä oli toki yritetty Jerusalemissa hillitä siinä onnistumatta. Esimerkkinä yrityksistä kerrotaan, että hänelle antoi professori Klausner – Amos Ozin isosetä, muuten, josta on vereviä kertomuksia Ozin äitinsä itsemurhasta kirjoittamassa romaanissa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä – tehtäväksi toimittaa Encyclopedia Hebreican. Tämän Klausner teki lyödäkseen linttaan Netanyahun ylimiteotettua egoa, sillä kun ihminen toimittaa tällaista ensyklopediaa, hän joutuu itse pysymään taustalla ja esille pääsevät nimillään vain ne, jotka artikkeleita laatimaan on erikseen valittu.
Viimemainitun kirjeen kirjoittaja yrittää kyllä jotenkin ymmärtää Netanyahua. Hän sanoo, että jossain normaalissa yliopistossa, joissain normaalioloissa, siis ei Netanyahun nuoruuden Jeruasalemissa juuri holokaustin jälkeen, Netanyahu olisi luultavasti ollut kelpo opiskelija. Mutta nyt Heprealaisessa yliopistossa oli porukkaa, joista yksi jos toinen pystyi halkaisemaan atomin, ja kaikkien näiden Euroopasta paenneiden nerojen joukossa Netanyahu ei ollut mikään, mikä ehkä aiheutti katkeruutta.
Niinpä Netanyahu tuli amerikkalaisen pikkukaupungin yliopistolle työpaikkahaastatteluun ja antamaan näyteluennon. Häntä isännöi yliopiston ainoa juutalainen, professori Blum. Hänelläkin on todellisen elämän esikuva, mutta oikasti erikoisalana Amerikan kirjallisuuskriikki.
Kirjan Blum ei ymmärrä, miten toinen juutalaisperhe voi tehdä hänelle ja hänen perheelleen sen, minkä Netanyahut tekivät.
Luentonsa yhteydessä Netanyahu on jopa puhutellut suoraan Blumia ja analysoinut tarkkanäköisesti hänen perhetilannettaan, tytärtään, vaimoaan, koko perheen merkityksetöntä elämää…Psykopaatti voi olla oikeassa, sillä psykopaatin menestyksen avainhan on juuri tarkkanäköisyys, kyky havaita toisissa näiden heikot kohdat ja käyttää niitä hyödykseen noiden toisten kustannuksella. Isä-Netanyahun psykopatia oli siirtynyt mitenkään vähentymättä hänen poikiinsa, mikä paljastuu, kun palataan illalla Blumien kotiin. Vaimokseen Ben-Zion Netanyahu oli saanut itsensä kaltaisen olennon, ja lukija kyllä näkee teksin edetessä silmissään Benyamin Netanyahun vaimon…
Yksi Netanyahun kaksiteräisen tarkkanäköisyyden kuvaus pitää kyllä mainita. Kun Blum isännöitävineen tallustaa lumisateessa haastattelupaikalle, Netanyahun kengät, jonkinlaiset pelkät lipokkaat, kastuvat sukkineen päivineen. Blum säälii vierastaan ja ehdottaa, että hän soittaa vaimolleen ja pyytää tätä tuomaan Netanyahulle kalossit – hänellä on ylimääräiset. Netanyahu loukkaantuu ehdotuksesta, ja hän ottaa puheeksi ikään kuin Raamatun kohdan – hän lausuu sanat jopa hepreaksi – joka vapaasti suomennettuna kuuluu, että "minun jalkani ovat märät, mutta häntä se vaivaa". Tämä kieltämättä on monta kertaa ns. auttamisen dilemma. Milloin halutaan auttaa ihmistä siinä, mihin hän apua varsinaisesti haluaa ja milloin "autetaan", että "auttaja" voisi tuntea itsenäsä hyväksi ihmiseksi, paremmaksi kuin "autettava" ikään kuin väittäen, että "autettavalla" ei ole oikeutta märkiin jälkoihinsa vaan se on sellainen asia "autettavan" ainoassa elämässä, että hänet pitää "auttaa" siitä eroon ainoassa elämässään, että hän kelpaisi maailmalle. Aika usein "auttamisessa" tosiaankin on kyse siitä, että "autettavasta" halutaan saada van "auttajien" normeihin sopiva. Mutta ei tässä kaikki, niin kuin ei minkään asian kohdalla tässä romaanissa. Paikalle nimittäin ilmaantuu yliopiston teologian opettaja, jolta Netanyahu alkaa kysellä, missähän kohden tuo lause Vanhassa testamentissa on, tässäkö vai tässäkö toisessa, ja tuo teologiraukka tosiaankin äänestää ensimmäisen vaihtoehdon puolesta.
Kirja ei siis ole Netanyahujen mustamaalaamista (sinällään), vaan kaikki, mitä heistä kirjoitetaan, suhteutetaan kaikkeen muuhun siinä ympärillä. Blumin appivanhempiin ja jopa tämän omiin vanhempiin, yliopiston porukaan, Blumin lapsuuden Bronxiin…eikä puhtaita papereita lopulta saa itse Blumkaan. Erityisen suuresti Blum pettyy tyttäreensä. Netanyahut ovat erittäin osuva apuväline käsitellä vaikeita eettis-psykologis-sosiaalis-poliittisia ongelmia.
Vaikka viime aikoina on ilmestynyt paljon hyviä kirjoja, kyllä tämä varmaan parhaaksi tänä vuonna lukemakseni jää juuri noiden vaikeitten eettisten ongelmien käsittelytapansa takia.
Kirja on voittanut vuonna 2022 Pulizer-palkinnon kaunokirjallisuudessa. Eli huolimatta sangen vahvasta ankkuroitumisesta todellisin tapahtumiin ja henkilöihin, tämä on kaunokirjallinen teos, mikä siis pitää lukijan muistaa. Koska sitä on aika varmasti monien vaikea pitää mielessään, tätä kirjaa tuskin suomennetaan ainakaan tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa.
Illalla nousin kesken tämän blogijutun kirjoittamisen katsomaan telkkarista David Wachsmannin ohjaaman dokumentin Kaksi lasta päivässä, jossa kuvataan Israelin harjoittamaa lasten vangitsemista ja kiduttamista – lapsia pidätetään siis Israelissa kaksi päivässä. Nämä heittelevät kyllä kiviä, mutta en ole varma, onko oikea ratkaisu siihen kerätä kaduilta kuulusteltaviksi dokumentin aidoilta vaikuttavien videonpätkien perusteella alle kymmenvuotiaitakin lapsia ja ajella armeijan autolla ympäri pakolaisleiriä kuluttaen, että tapamme teidät kaikki. On käsittämätöntä, miten Israelissa on taas kerran äänestetty pääministerin pallille Benyamin Netanyahu, vaikka tiedetään, että hän on valmis uhraamaan koko maan omine kansalaisineen siinä kuin ulkosuhteineen, kunhan saadaan romutettua oikeusvaltioperiaate ihan vain siksi, ettei häntä itseään voitaisi tuomita korruptiosta. Israelilaiset eivät ainakaaan voi ihmetellä, miten Saksassa vaittiin demokraatisilla vaaleilla valtaan Hitler – he ovat itse nyt tehneet saman, joten heillä lienee nyt syvä myötätunto holokaustin toteuttajia kohtaan. Kun viime kuukausien mielenosoituksia on seurannut mediasta, vaikuttaa siltä, että noin puolet Israelin juutalaisväestöstä on seinähulluja. Sillä jotkuthan sitä Netanyahua ovat äänestäneet, ja se toinen puoli on nyt sitten kaduilla tätä syystä vastustamassa. Israelin juutalainen vaikuttaa tosiaankin olevan toiselle – ei vain Israelin juutalaiselle vaan ylipäätään juutalaiselle – susi, joten aika ajankohtainen, tämä Cohenin kirja. (19.5.2023)
