En tiedä, kumpi on mielenkiintoisempi, tämän kirjan, Rutger Bregmanin Hyvän historian, sisältö vai tekotapa. Teos nimittäin on koottu kuuden vuoden aikana syntyneestä materiaalista, jota kirjoittaja tuotti kaverinsa perustamalle uudenlaiselle journalistiselle julkaisualustalle, jossa "ei ole uutisia, mainoksia eikä kyynisyyttä – vaan ratkaisuja". Rahoitus oltiin kerätty parissa kuukaudessa joukkorahoituksella. Periaatteessa tämä kirja siis voisi olla tavan blogikirja tai artikkelikokoelma, mutta: tekstejä on toimitettu lukijapalautteen kirvoittamana, ja mukana on mm. kirjoittajan huomautuksia, että aiemmissa kirjoissaan hän on ollut tästä tai tästä asiasta eri mieltä yms. Tässä siis näkyy kirjoittajan oman ajattelun kehittyminen hänen työskennellessään tässä De Correspondent -verkkojulkaisussa.
Olen oikeastaan lakannut lukemasta alle 50-vuotiaiden väsäämiä sepustuksia. Olenhan jo niin vanha, ettei minun tarvitse enää lukea kirjoja, joiden en oleta antavan minulle henkilökohtaisesti mitään – ja siis niin vanha, ettei siitä enää kenellekään vahinkoa koidu, jos lueskelen vain oletuksieni varassa. Rutger Bregman alkoi heti ensisivuilla vaikuttaa aika nuorelta, joten kävin vilkaisemassa, mitä netissä hänestä sanotaan, ja siellähän sanottiin mm. että hän on syntynyt vuonna 1988. Anteeksiantamaton syntymäaika minun näkökulmastani. Mutta oli myös joitain Bregmanin (asiayhteydestään irrotettuja...) lausahduksia, joista eräs lämmitti vanhan ihmisen sydäntä: "Köyhyys ei ole luonteenlujuuden vaan rahan puutetta". Yksi asia, joka minut opinnäytetyöohjaajan ominaisuudessa toistuvasti sai raivaoihini, oli se, että käsite, mikä piti määritellä, "määriteltiin" jollain väiteellä tuon määriteltävänä olevan asian perustelemattomasti ennakoiduista syistä. Köyhyys tosiaan on ilmiönä sitä, ettei ole rahaa ja sillä selvä, ja jos halutaan väittää jotain sen syistä, se on eri asia ja se pitää määritelleä ja perustella erikseen. Ja perusteluksi pitää kyetä esittämään validia ja reliaabelia tutkimustietoa. Tämä nuori ihminen, Rutger Bregman, kiersi tuossa irrallisessa lausahduksessaan mukavasti tämän raivostuttavan asenteen.
Niinpä luin hänen kirjansa loppuun.
Minulla on tapana kritisoida kirjojen nimä, eikä tämäkään kirja muodostu poikkeukseksi: minusta olisi ollut fiksumpaa kääntää suomeksi se, mikä otsikko oli alkujaan hollanniksi, ja suora käännöshän on, että "useimmat ihmiset ovat kunnollisia". Se on aivan eri asia kuin Hyvän historia. Ilmeisesti suomalainen kustantaja on halunnut ratsastaa Steven Pinkerin teoksen The Better Angels of Our Nature aallonharjalla, joka oli ihmiskunnan historia siitä näkökulmasta, että väkivalta yms. on vähentynyt kaiken aikaa. Bregmanilla on kyllä itselläänkin tämä Pinkerin teos vähän siinä taustalla roikkumassa, ja hän käy (joidenkin muiden avulla) läpi Pinkererin kieltämättä vähän väsyttävien taulukoiden faktoja. Niistä onkin löytynyt virheitä. Pinker ei ole ollut ihan tarkkana siinä, ovatko hänen vertailemansa tilastolliset aineistot olleet täysin yhteismitallisia. Mutta nämä löydetyt virheet eivät oikeastaan muuta sitä asiaa, jota kuvaamaan nuo taulukot oli laadittu. Yhtä kaikki, löydetyt yhteismitattomuudet ovat silti yhteismitattomuuksia, jotka Pinkerin olisi itse pitänyt mainita.
Bregmanin(kin) pääväittämä on, että ihmiset eivät ole pohjimmiltaan pahiksia vaan hyviksiä, ja jos eivät ole, kannattaa silti olettaa, että näin on, sillä vaikka pettymyksiä sitten tulee, ne ovat harvinaisempia kuin kokemukset ihmisten hyvyydestä. Ihmiset eivät siis ole petoja ja ihmiskunta paranee vanhetessaan.
Ihmiset ovat kilttejä, sillä he ovat domestikoineet itsensä. Kirja alkaa 1960-luvun neukkututkimuksesta, jossa Dmitri Beljajev ja Ludmila Trut tekivät hopeakettuista "koiria". Laumasta valittiin lisääntymään aina lauhkeat, ihmiseen sosiaalisesti suhtautuvat yksilöt. Mutta kävi niin, että tämän ominaisuuden mukana seurasi joitain muitakin piirteitä kuten pentumaisempi olemus, hännänheilutus ja luppakorvat. Tämä muutos tapahtui hopeaketuissa hämästyttävän nopeasti, neljässä sukupolvessa. Ihmisen olemuksen ero verrattuna neanderilaisen olemukseen on samatapainen kuin kesytettyjen hopeakettujen verrattuna villeihin, ja yksi silmäänpistävä on aivojen koko – neanderilaisen aivot nimittäin ovat selvästi suuremmat kuin nykyihmisen. Mutta ilmeisesti homo sapiens hakkasi neanderilaisen serkkunsa sulaa sosiaalisuuttaan. Koiranpentumaista kiltteyttään.
Bregman käyttääkin nykyihmisestä homo sapiensin sijaan nimitystä homo puppy.
Bregman käy läpi tutkimusklassikoita ihmisen pahuudesta. Joissain tapauksissa hän osuu maaliin, joissain ei. Miltonin (sähköiskut) ja Zimbardon (vangit/vanginvartijat) kokeista hän väittää, että niissä oltaisiin tutkittu nimenomaan sitä, miten ihmiset ovat luonnostaan valmiita vahingoittamaan lähimmäisiään aina, kun tilaisuus vain ilmenee. En ole lukenut kummankaan tutkijan omaia tekstejä, mutta jo silloin, kun minä olin nuori eli jolloin Bregman ei ollut edes syntynyt, sosiologian ja sosiologian perusoppikirjoissa esitettiin, että pointti olisi nimenomaan ollut siinä, että ihminen tekee hämmästyttävän pahoja juttuja, kun häntä vähän manipuloidaan. Etenkin Miltonin tapauksessa minun yliopistotenttikirjani väitivät, että kyse oli nimenomaan ihmisen taipumuksesta totella sokeasti auktoriteetteja kuten tutkijoita, vaikka teitäisivät, että käskyn noudattamisesta seuraa jollekulle kipua tai jopa kuolema. Zimbardon kokeista Bregman väittää, että "Philip Zimbardo on sadoissa haastatteluissa ja artikkeleissa väittänyt, etteivät vartijat saaneet mitään ohjeita, että he keksivät kaiken itse: säännöt, rangaistukset ja nöyryytykset". En nyt muista, olisiko minun opiskeluaikoihini jo ollut tiedossa, että Zimbardon tutkimusaöpulainen David Jaffe oli ohjeistanut vartijoita julmuuksiin oma-aloitteisesti vai pomonsa käskystä, mutta muistelen kyllä, että minun oppikirjoissani tutkimuksen kohteeksi oli tässäkin tapauksessa määritelty ihmisen manipuloitavuus.
Oli kummin tahansa, se on varmaa, että ihminen on kohtalaisen helposti manipuloitavissa pahaan. Meillä on siitä hyvää historiallistakin evidenssiä. Mutta aina ihmiset eivät manupuloidu pahaan, eikä kaikkiin ihmisryhmiin ilmaannu jatkuvalla syötöllä sosiopaattisia johtajia, jotka usuttavat porukkaa julmuuksiin.
Esimerkisi ylä mainittu Zimbardo teki kuuluisan tutkimuksensa alkuun erikseen leiritelleillä kahdella poikaryhmällä, jotka sitten saatiin hiukan manipuloimalla ilmisotaan keskenään. Mutta sitä minä en tiennyt, että hän olisi ennen tätä kuuluisaa koettaan yrittänyt kerran samaa, mutta tuolloin poikaryhmät olivat älynneet, että heitä manipuloidaan, ja niinpä koe meni pieleen, kun pojat kieltäytyivät provosoitumasta.
Bregman väittääkin mielestäni oikein – ja minähän en ole vain sinisilmäinen vaan suoranainen ihmisluottamuksen nero – että ihmisiä on aika vaikea saada tappamaan toisiaan. Hän väittää, että sodissakin, kuten ensimmäisessä maailmansodassa, jossa sotilaat vielä joutuivat toisen tappaakseen usein lähikontaktiin, he eivät ampuneet aina kohti ja erityisen harvinaista oli, että oltaisiin survottu toisia pistimillä. Kuulemma ensimmäisestä maailmansodasta on säilynyt rintamakäytöstä ylättävän hyväkuntoisia bajonetteja. Bregman muistuttaa myös ensimmäisen maailmansodan ensimmäisestä joulusta, kun rintamalinjan vastapuolet rupesivatkin siinä keskenään joulun viettoon. Tämä hermostutti sodan johdon molemmin puolin, sillä siinähän oli mennä koko maailmansota ihan pipariksi. Seuraavaksi jouluksi määrättiinkin kunnon pommitukset. Pommittamisen todettiinkin olevan hyvä tapa tappaa, sillä siinä sotilaat eivät joudu näkemään silmästä simään tapettavaksi määrättyjä henkilöitä.
Tämä selittänee sitäkin, että nyt tuolla Ukrainan suunnalla meneillään olevassa ihmiskokeessa Venäjän Wagner-joukot ovat rekrytoineet joukkonsa vankiloista väkivaltrikollisten keskuudesta. Näillä kun ei ole normaalien ihmisten estoja tappamisen suhteen.
Bregman on yrittänyt pohtia ihmisen pahuuteen manipuloitumisherkkyyttä. Hän yrittää sitä, että varhaiset yhteisöt olisivat olleet niin pieniä, muutaman kymmenen tai puolentoista sadan ryhmiä, jolloin "wagneriaanit" voitin yksinkertaisesti ajaa yhteisön ulkopuolelle. No, jos näin olisi, koulukiusaamista ei varmaankaan olisi olemassa... Myönnän kyllä törmänneeni tapauksiin, joissa ryhmät ovat panneet yritteliään öykkärin ruotuun, mutta tämä on aina edellyttänyt, että ryhmällä on erittäin selvä, aikaan sidottu päämäärä. Muissa tapauksissa öykkärit ovat oikeastaan aika suosittuja, ikävä kyllä, minkä arvelen jotenkin liittyvän ihmisen uteliaisuuteen: porukka lähtee mukaan öykkärin juttuuihin ihan vain anarkistista uteliaisuuttaan. Olen kuitenkin valmis harkitsemaan sitä Bregmanin hypoteesia, että isoissa ryhmissä sosiopaateilla on paremmat mahdollisuudet, kun heitä ei tunneta henkilökohtaisesti. Pahiksen sattaa tunnistaa, kun hänet näkee, jos ei muuten, niin juorujen perusteella, ja nuo Miltonin yms. kokeet toki todistavat, että ihmiset ovat hanakampia tekemään karmeita tekoja, jos eivät tunne henkilökohtaiseti uhreja, ja komentelijaankin suhde on modollinen kuten Miltonin kokeen tukijaan.
Bregman toteaa myös, että kun ihmiset alkavat tehdä karmeita tekoja, heillä yleensä pitää olla jokin hyvä tekosyy siihen. Esimerksi saksalaiset sotilaat eivät niinkään sotineet Hitlerin tai hänen propagoimansa aatteen puoelsta kuin rintamakavereidensa puolesta. Joten sosiopaatin pitää ottaa huomioon tämä, ja esimerksiksi Stalinen Neuvotoliitossa kylvettiinkin kansalaisten keskuuteen epäluttamusta toisiinsa.Venäläisille opetettiin oikein isä aurinkoisen kädestä, että kuka tahansa voi olla ilmiantaja, ja kuka tahansa voidaan viedä tapettavaksi, oli syytä tai ei.
Tällä hetkellä meillä on meneillään toinenkin ihmiskoe. Venäjän lisäksi Kiina. Kummassakin maassa oli ennen nykyisiä sosiopaattihallitsijoita aiempaa kokemusta vastaavista. Ennen Putinia oli Stalin; ennen Xitä, joka tänä aamuna Suomen aikaa on saanut elinikäisen vallan Kiinassa, vaikka siellä Maon kuolemasta on vielä vähemmän aikaa kuin Stalinin kuolemasta Venäjällä. Miten tämä on mahdollista? Minä itsehän en pitänyt Kiinan kohdalla nyt realisoitunutta tilannetta täysin varmana, vaikka kaikki muut pitivät. Nyt on käynyt ilmi, että Kiina koostuu 1.4 miljardista idiootista. Tämä todella järkyttää minua.
Ilmeisesti kyseessä on kognintiivinen ongelma. Kuten tiedetään, sekä Venäjällä tapettiin Stalinin vainoissa ja Kiinassa Maon kulttuurivallankumouksessa järjestelmällisesti kaikki älykkäät ihmiset. Saksassa ei tehty aivan näin, vaan joukkotuhoaminen suunnattiin muulla tavoin kun yksiselitteisesti itsenäiseen ajateluun kykeneviin ihmisiin.
Mutta miksi hirviödiktaattoreita sitten toistuvasti ajautuu Kiinan ja Venäjän johtoon, vieläpä sellaisen ajan sisällä, jona edellisen tapauksen henkilökohtaiseti muistavia ihmisä on elossa? Kiinassa varsinkin on joka perheessä, jopa Xi Jinpingin omassa, väkeä, jotka kärsivät niin fyysistä kidutusta kuin nöyryytykisiä edellisessä vastaavassa koitoksessa.
Niin kiinalaiset, venäläiset kuin saksalaisetkin joutuvat vielä tänäkin päivänä ja aina siihen hetkeen, kun aurinko sammuu, aina vastaamaan kysymykseen siitä, miten heidän isänmaissaan saattoi tapahtua, mitä tapahtui. Saksalaisilla piisaa älyä käsittää tämä tilanne tosiasiaksi. Venäläisillä ja kiinalaisilla ei tätä ominaisuutta ole, koska se on poistettu geneettisestä perimästä. Vaikutta siis suorastaan siltä, että sosiopaatijohtajat eivät suorita geneettisiä puhdistuksiaan vain itsensä takia vaan varmistaakseen mahdolliuudet myös seuraaville sosiopaattijohtajille? Sillä älykkyyshän on vahvasti geneettisen periytyvyyden alainen ominaisuus.
En siis väitä, etteikö Venäjälle/Neuvostoliittoon ja Kiinaan olisi jäänyt geneettisä älykkyyden taskuja, Totta kai jäi. Venäjältä ei saatu kaikkia tiedemiehiäkään hengiltä, vaikka jotkut heistä joutuivat vaihtamaan vähän kaistaa kuten alkujaan psykoanalyyttisesti orientoitunut Lurija kehityspsykologiaan. Kiinasaahan tilanne on toisenlainen. En tiedä tänäkään päivänä yhtäkään kiinalaista tieteentekijää nimeltä, siis sellaista, joka toimisi Kiinassa. Mutta Kiina on niin vaikea yhteiskunta, että toisaalta täysi kognitiivinen kyvyttömyys(kin) sieltä kyllä karsiutuu, jos karsiutuu huippulahjakkuuskin.
Genetiikan lisäksi takana voi tietenkin olla myös muuta. Saattaa olla, että kiinalsten ja venäläisten älyllinen kapasiteetti riittäisi, jos hyvää tahtoa olisi, mutta jostain syystä sitä hyvää tahtoa ei ole. Ovatko venäläiset ja kiinalaiset vähemmän domestikoituneita kuin länsimalaiset?
Olen ehkä taipuvainen vastaamaan tähän kyllä. Koska olen viettänyt pitkähköjä aikoja samassa huoneessa, jossa on sekä kiinalaisia että venäläisiä, voin todeta, että huolimatta tällä hetkellä meneillään olevasta sodasta, joka viittaa toiseen suuntaan, saattaa olla, että venäläiset ovat kuitenkin hiukan sosiaalisesti kehittyneempiä olentoja kuin kiinalaiset. Tunnen siis kilttejä venäläisiä, mutta en kilttejä kiinalaisia. Noissa sekakansallisuusryhmissä, joissa itse olen ollut, venäläisten kanssa voi niin sanoakseni domestikoidusti jutella niitä näitä, mutta kiinalaisten kanssa ei voi. Kiinalaiset eivät osaa jutella. Vai onko joku joskus jutellut jonkun kiinalaisen kanssa niin kuin länsimaisen ihmisen kanssa jutskaillaan? Ta onko joku joskus tavannut kiltin kiinalaisen? Ei taatusti ole. Kiinalaiset ovat opportunistisia petoja – kun sitten taas venäläisten kanssa on helppoa käydä syvällisempiäkin keskusteluja kuin länsimaisten. Kuitenkin sekä Kiinassa että Venäjällä on tällä hetkellä johdossa sosiopaattinen diktaattori. Ja kun Venäjän viimevuosikymmenten kehitystä on seurannut, siell on pyritty luomaan tilanne, jossa vain häikäilemättömällä omanedeuntavoittelulla ja muiden mahdollisuuksien tuhoamisella pärjää – yhteiskuntaa on siis kiinalaistettu.
Kaikin osin tämä ei ole onnistunut. Vastoin putinilaisia arvoja minulle on Nevski Prospektilla kerran räntäsateisessa ruuhkassa käynyt niin, että nuori mies riensi perääni tuomaan pudottamani lapasen ja toisen kerran niin, että minulle juostiin Singerin kirjakaupaan unohtamani silmälasit. Mutta se, mikä voi (ainakin vielä pari vuotta sitten) tapahtua Nevski Prospektilla, ei takuuvarmasti tapahdu Wangfujingilla eikä Nanjing Roadilla, ja tämän voitte kyllä uskoa.
Tämä kieltämättä viittaaa siihen, että suurissa yhteisöissä sosiopatiasta tulee tehokas selviytymiskeino. Kiinassa on kaupungistuttu varhain. Yhteisöt ovat aina olleet valtavia eli sellaisia, joissa kaikki eivät tunne kaikkia, mikä siis Bregmanin mukaan tekee sosiopaattien toiminnan erityisen helpoksi. Ja tässä Venäjä on jonkin verran eronnut Kiinasta.
Venäjä ja Kiina, jotka eivät koskaan käsitelleet hirmuvaltamenneisyyttään, jonka takia niiden kansalaiset joutuvat sukupolvesta toiseen häpeämään muun maailman edessa, vaikuttaisivat nyt kokeilevan, että korjautuiskohan tilanne, jos yrittäisi samaa toisen kerran. Jos hirmuvallalla olisi nyt parempi tuuri? Jos siitä ei seuraisikaan ikuinen häpeä vaan siitä aukeaisikin sama hirmuvallan helvetti niillekin, jotka eivät koskaan ole altistaneet itseään hirvuvalloille. Tämän jälkeen nämä hirmuvalloilta välttyneet eivät enää pääsisi ylvästelemään? Eli onko Venäjällä ja Kiinalla tarkotuksenaan vetää muu maailma samaan helvettiin, jossa he itse ovat – siis nyt jo toiseen kertaan hyvin vähän ajan sisällä?
Kuitenkin olisi ollut vaihtehtoisena mallina Saksa, joka on välttynyt häpeältä, koska se käsitteli tekonsa ja syyllisyytensä ja pääsi niiden yli ei vain omassa yhteiskunnallisessa elämässään vaan myös maailman silmissä. Vaikka jokainen saksalainen toki joutuu aina ja iankaikkisesti vastaamaan kysymyksiin Hitlerin Kolmannesta valtakunnasta, annettava vastaus on aivan toinen kuin minkä kiinalaiset ja venäläiset joutuvat antamaan.
Mutta palatakseni lopuksi vielä itseensä Bregmaniin. Kirjan lopussa on elämänviisastelua, jota pidän heti väkivallan jälkeen vastenmieleisimpänä toimintana, johon ihmiset syyllistyvät. Kun nyt olin tämän kirjan lukemiseen ryhtynyt, luin sitten myös tuon osan, joka todellakin oli saada minut oksentamaan. Mutta oikeastaan se kannatti. Sillä koko kirjan matkan Bregman oli ollut aika ankarasti sillä kannalla, että ihmiset ovat kaikkia samanlasia, ja kun kohtelemme ketä tahansa tietyllä tavalla, vaikkapa nyt niin sanotusti ihmisiksi, tämä reagoi samalla tavalla. Paitsi ehkä sosiopaatit. Jonkinlaisena perusteluna hän käyttää sitä, että muistutamme toisia kädellisiäkin niin paljon, että eri lajien välille, etenkin bonobojen ja ihmisten, voidaan vetää geneettinen 99 prosentin yhtäläisyysmerkki.
Älyllisen rehellisyyden nimissä Bregmankin kyllä toteaa, että tästä bonobojen ja homo sapiensin vissistä samalaisuudesta ei ole seurannut, että bonobot olisivat lähettäneet ketään kuuhun.
Minusta tämä ihmisen ja bonobojen erilaisuus – huolimatta erittäin suuresta geneettisestä yhtäläisyydesta – merkitsee aivan päinvastaista kuin Bregmanin mielestä. Mitä pidemmälle evolutiossa on menty, sitä pienemmät erot genetiikassa merkitsevät suurempia eroa lajin sisällä. Eli jos bonobon ja ihmisen näin pieni geneettinen ero merkitsee näin suurta "elämäntavan" eroa, miten suurta eroa pienet geneettiset erot merkitsevätkään ihmisten keskuudessa, kun mukaan tulevat sosiaaliset ja kulttuuriset erot, jotka eivät edes perustu enää yksinkertaiseen biologiaan vaan ovat ihmisten itsensä keksiskelemiä? Koko muun kirjan ajan Bregman on tuntunut olevan kultaisen säännön kannattaja. Minä olen sen tunnettu vastustaja. Kultainen sääntöhän kuuluu, että kohtele muita ihmisiä niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan, ja tämä saa minut aina kauhun valtaan, sillä tämä merkitsee hirveää riskiä, että muut alkavat ikään kuin hyvää hyvyyttään kohdella minua niin kuin toivoisivat itseään kohdeltava. On aika paljon asioita, joita muut toivovat itselleen, mutta joita minä en halua osakseni mistään hinnasta jos kohta on niitäkin, joissa minun ja muiden näkemykset kohtaavat kuten oletan olevan vaikkapa kidutuksen kanssa. Mutta on paljon asioita, joissa minä ja muut olemme kuin eri planeetoilta, mistä esimerkkinä mainittakoon digitalisaatio. Minä vihaan digitalisaatiota, enkä anna koko ikänäni anteeksi muulle ihmiskunnalle, että minut on pakotettu tällaiseen maailmaan – jota muut selvästikin ovat halunneet.
Tässä elämänviisasteluosuudessa Bregman korjaa kultaisen säännön platinaiseksi säännöksi ja siteeraa George Bernard Shawta: "Älkää tehkö toisille niin kun toivoisitte heidän tekevän teille. Heillä ei ehkä ole sama maku".
Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta en malta. Tämä nimittäin on niin ajatuksia stimuloiva kirja. Eli tuosta makujen erilaisuudesta… Bregman kertoo tutkimuksesta, jossa jo vauvojen todetaan tunnistavan nukkenäytelmästä hyviksen ja pahiksen – kun katsotaan, kumman hahmon vauva sitten haluaa näytelmän jälkeen ottaa käteensä, hän valitsee hyviksen. Mutta jos vähän isommalle taaperolle annetaan maistettavaksi kahta makua, joista toisesta hän pitää ja toisesta ei, ja sitten näytetään nukkenäytelmä, jossa hyvis pitääkin pahanmakuisesta asiasta ja pahis siitä samasta kuin taapero, taapero haluaa itselleen näytemän jälkeen tuon pahisnuken. Hmmm... (23.10.2022)
