Isänmaassamme on tätä nykyä runsaasti Kiinasta kirjoittavia tutkijoita, ja käsillä olevan teoksen, Kiinan poliittinen järjestelmä, tekijät ovat ahkeriakin, sillä kahdelta heistä olen lukenut yhden toisen kirjan ihan vastikään. Tekijät Kiinan poliittiselle järjestelmälle ovat Mikael Mattlin, Lauri Paltemaa ja Juha A. Vuori.
Tätä kirjaa kirjoitettaessa – esipuhe on päivätty 7.6.2021 – on nähty jo, mitä covid-19 merkitsi Kiinassa, mutta ei sitä, miten ruvettiin ylistämään ikuista ystävyyttä Venäjän kanssa; hetimiten seurasi Venäjän hyökkäys Ukrainaan, jota Kiina alkoi tukea. Joten ainakin yksi tässä kirjassa propagoitu Kiinan itsensä julkilausuma ulkopoliittinen perusperiaate, suvereenien valtioiden koskemattomuus, on kirjoittamisajankohdasta tähän päivään eli parissa, kolmessa vuodessa romuttunut täysin.
Kiinassa periaatteet saattavat heittää häränpyllyä todella nopeasti.
Ei voi sanoa, että tämän teoksen tekijät olisivat olleet Kiinan suhteen sinisilmäisiä, mutta ennen kuin menen siihen, totean, että kyseessä on yliopistollinen oppikirja. Lähteet ovat huolellisesti merkityt, ja erityisesti minua ilahdutti, että perustermit, puolueen kulloisetkin sloganit eri tarkoituksiin ja hallinnollisten elimien nimet ovat myös kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä ja pinyinillä – eivätkä vain leipätekstin lomassa vaan myös erillisenä luettelona kirjan lopussa. Pääpaino on järjestelmän kokonaiskuvassa lähtien siitä kiinalaisesta erityispiirteestä, että likimain jokainen järjestelmän yksikkö on samaikaisesti sekä puolueen että valtion elin. Kirjoittajien sanoin: "Koska kyseessä on puoluevaltio, jossa puolue määrittelee valtion, puolueen edustaja on aina ylempänä kuin valtion tai hallinnon edustaja. Välillä nämä kuitenkin ovat yksi ja sama henkilö tai sama elin, jolla on kaksi eri nimeä hieman toisistaan poikkeavilla tehtävillä. […] Ilmiötä kutsutaan kiinaksi käsitteellä "yksi organisaatio, kaksi kylttiä"".
Järjestelmä on myös hierarkinen, ja virkamiehet nimitetään nomenklatuuraperiaatteella eli vuorolistalta alhaalta ylöspäin edeten. Tämä on yksi kiinalaisen yhteiskunnan lukuisista korruptiota ylläpitävistä rakenteista, koskapa kohoaminen uralla vaatii pikemminkin ylempien mielistelyä kuin vaikkapa todellista osaamista tai muodollista pätevyyttä. Yksi mielenkintoinen seuraus on se, että kun listan mukaan on järkähtämättömästi urallaan noussut, niin mitä ylemmäs on päätynyt, sitä vähemmän on vaaraa tulla enää koskaan syrjäytetyksi. Joskus sellaiseen saatetaan kuitenkin kokea tarvetta. Xi Jinping on järjestellyt ylintä valtakerrostumaa oman mielensä mukaiseksi ns. korruptionvastaisilla kampanjoilla. Niillä ei siis niinkään ole pyritty vähentämään korruptiota kuin siirtämällä henkilöitä pois syyttämällä näitä korruptiosta, ja koska järjestelmä kokonaisuudessaan on perustunut korruptioon, ketä tahansa voidaan siitä haluttaessa todellakin syyttää.
Kirjan tekijät eivät oikein avaa sitä, miksi jokainen rakenne on sekä valtion että puolueen rakenne vieläpä siten, että samalla henkilöllä on käytännössä samassa organisaatiossa kaksi virkaa, valtion ja puolueen. Ehkä täten johtavien henkilöiden asemat pyritään turvaamaan mahdollisissa kriiseissä kohdistui paine sitten valtioon tai puolueeseen? Tässä järjestelyssä nähtiin kyllä jo heti heti Dengin aikoina ongelmia, ja Deng pyrki jakamaan po. tehtävät eri ihmisille. Hänen kaudellaan jopa puolueen pääsihteeri ja kansantasavallan presidentti olivat eri henkilöitä. Tästä kuitenkin luovuuttiin heti Dengn jälkeen. Se, että puolue on aina ylempänä kuin valtio, näkyy siinäkin, ettei puolueen jäseniä (n. 8% väestöstä) voida tuomita tuomioisuimissa vaan heidän asiansa kuuluu ainoastaan puolueen kurinpitokomiteoille.
Maakuntatason hallinnon suhteen järjestelmä muistuttaa liittovaltioita, vaikka Kiina kieltää tämän. Maakunnilla on tavallaan itsenäisyyttä, mutta vain siten, että kun niiden pitää jotain suorittaa, ne saavat kohtalaisen itsenäisesti päättää, miten sen tekevät, kuhan tavoite saavutetaan. Alemman tason valvonta vain on vaikeaa jättimäisessä valtakunnassa, ja mitä alemmas mennään, sitä enemmän tavataan luovia ratkaisuja kuten tilastojen vääristelyä. Luovuutta sovelletaanmyös varojen hankinnassa paikallisen tason hallinnolle – tai paikallisten viranomaisten omiin taskuihin. Ja puolueen kaaderi pitää olla kaikissa organisaatiossa, myös yrityksissä.
Jättimäisen autoritaarisen valtion kehittäminen on haaste. Kiinassa on tässä turvauduttu giganttisiin kokeiluihin, joista Maon ajalta muistetaan suuri harppaus 50- ja 60-lukujen vaihteessa ja sitä seuranneen krittiikin kuomoamiseen tähdännyt kulttuurivallankumous, jonka ajoituksen laskutapa vaihtelee, mutta sanottakoon että 1966-1976. Tällaisia ei olla nyttemmin pidetty kovin hyvinä ratkasiumalleine. Dengin Xiaopingin aikana uudistuksia alettiin aina kokeilla suppeammassa mittakaavassa, ja jos idea osoittautui hyväksi, sitä levitettiin laajemmalti, mutta jos ei, se haudattiin hiljaisesti.
Käsillä olevan kirjan kirjoittajat arvelevat, että Xin aikana on siirrytty takaisin totaalisiin valtakunnantason hankkeisiin, ja sellaisena he pitävät yleisemmin suomenkielellä Vyö ja tie -hankeeksi kutsuttua, josta tämän kirjan kirjottajat käyttävät kieltämättä parempaa nimitystä Vyöhyke ja tie. Sen ulottuvuudet ovatkin sitten suunnitelmien mukaan suorastaan globaalit. Ajatuksena on ollut lisätä hyvinvointia myös Kiinan läntisiin osiin muinaisten silkkitiereittien tapaan – koko mantereen läpi laajalla rintamalla – hankkien jo olemassaolevia ulkomaisia yrityksiä kiinalaisomistukseen ja perustellen uusia suurhankkeita, etenkin satamia, mieluten niin, että Kiina antaa näihin hakkeisiin lainoja po. maihin. Kaikki tämä tietenkin kiinalaisella periaatteella siten, että näihin investointikohteisiin tulee Kiinan kommunistisen puolueen valvovat silmät tavalla tai toisella.
Vyöhyke ja tie eteni alkuun aika hyvin, vaikka sen kavalat päämäärät paljastuivatkin. Kävihän pian ilmi, että hankeen nimissä jopa Etelä- ja Kaakkois-Aasian autoritaarisia ja siten korruptioalttiita valtiota ajettiin velkaloukkuihin, vaikka näiden olisi jo historiallisista syistä pitänyt osata varoa Kiinaa. Afrikassa päästiin jopa siihen, että Kiinalla on nyt yksi sotilastukikohta omien rajojensa ulkopuolella Djiboutissa, ja useita muita on rakenteilla. Länsimaat arvostelivat Kiinaa näistä puuhista, mutta juoksivat itse ihan samoihin lankoihin suomalaiset etunenässä: "Kaikista Euroopan maista Suomi on saanut suhteellisesti eniten investointeja Kiinasta. Jotkut tutkijat arvioivat Kiinan olevan Suomen talouden koko arvonluontiketjun kannalta tärkein kauppakumppani". Sitaatin jälimmäisen lauseen viitteenä on Kaitila, Ville & Markku Kotilainen (2017) Leijona ja lohikäärme – Suomen ja Kiinan taloussuhteet. Eli Euroopan tyhmin kansakunta on Suomi.
Kiinaa alettiin ennen pitkää varoa (paitsi kehitysmaissa ja Suomessa), mikä kaiketikin sitten innosti Kiinaa kokeilemaan isommalla riskillä. Sillä minäpä muuna voidaan pitää sitä, että Kiina alkoi niinkin avoimesti tukea Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.
Mutta sen jälkeen on tapahtunut paljon muutakin, mitä on hauska verrata siihen, mitä tässä hämmästyttävän realistisessa kolme vuotta sitten kirjoitetussa kirjassa lukee. Tässä todetaan, että "Kiinan talouskasvu on perustunut suurille valtion subventoimille investoinneille, halvan työvoiman varaan rakennetulle kokoonpanoteollisuudelle ja runsaasti ylijäämäiselle ulkomaankaupalle, joka on mallina tulossa tiensä päähän".
Koronan jälkeen tavarakauppa tosiaankin on vähentynyt maailmanlaajuisesti, mihin on vaikuttanut paitsi korona ja sittemmin Ukrainan sota, myös se, että sota on laajentunut etelämmäs Lähi-itään. Gazan sodan ei luulisi hetkauttavan Kiinaa vähääkään, mutta kyllä nyt vain Wang Yi yhtäkkiä julistaa, että pitää saada kahden valtion malli – vaikka saman aikaisesti hän on sitä mieltä, että Ukraina ja Venäjä eivät ole kaksi eri valtiota. Mutta maskinvaihto on toki Kiinassa jopa erityinen perinnetaiteen muoto, ja olen nähnyt aivan mahtavan maskinvaihtoesityksen, jossa yksi ja sama henkilö vaihtoi salamaakin nopeammin varmaan satoa maskia peräjälkeen niin, että en tosiaankaan käsitä, miten hän sen teki.
Nääs kun Jemenin huthit rupesivat ammuskelemaan Punaisella merellä Suezin kanavaan pyrkiviä konttialuksia. Toki Iran oli ammuskellut laivoja Intian merellä jo hyvän aikaa. On tullut muodiksi korostaa, että shiialaiset huthit eivät ole suoraan alisteisia Iranille, vaikka ei siitä nyt hirveän kauan ole, kun puhuttiin erityisestä Jemenin Hizbollahista. Niissä huthien ammuskelemissa ja merirosvoamissa konteissa kulkee Kiinassa valmistettua rojua. Nyt laivat ovat ruvenneet kiertämään Afrikan kärjen, mikä nostaa hintoja ja vähentää tavaran kysyntää entisestään. Lisäksi amerikkalaiset ja britit ovat ruveneet ammuskelemaan hutheja takaisin, mikä vähentää näillä merialueilla liikkumishaluja lisää. Onkohan jollakulla muulla kuin ns. lännellä jotain Kiinaa vastaan?
Iran on Kiinan ja Venäjän BRICS-kumppani. Iran tukee Venäjää Ukrainan sodassa myös sotilaallisesti, mistä Kiina siis on pidättäytynyt, vaikka se toimittaakin Venäjälle kaksoikäyttötuoteita kuten siruja. Kiina ei ole muiden BRICS-maiden tapaan muutenkaan mukana lännen sanktiorintamassa, joten se vie Venäjälle aivan kaikkea, mikä on lännen pakotelistalla paitsi juuri suoranaisia aseita. Viimemainittu varmaan on kismittänyt ikuista ystävää.
On vaikea arvailla, mitä kiinalaisten päissä oikein liikkuu, mutta vaikuttaisi siltä, että he olivat arvelleet voivansa lisätä reippaasti jo hiipumassa olluta ulkomaankauppaansa Venäjän hyökkäyssodan myötä. Saattaa olla, että venäläiset olivat vilpittömästi kuvitelleet, että saavat Kiovan haltuunsa kolmessa päivässä, mutta kiinalaiset eivät kyllä sekuntiakaan. Venäläisetkin olivat toki ottaneet huomoon, että sanktioita tulee ja ne kohdistuvat epäilemättä siruihin, ja niitähän sotaväki kahmi saalikseen Ukrianan maaperältä. Kaikki laitteet, joissa vain oli siruja – jostain syystä varsinkin pesukoneet – kelpasivat. Ymmärrettävästi kiinalaiset näkivät tässä sauman.
Taiwanilla tehdään 50% maailman kaikista siruista ja 90% hienostuneimmista sellaisista, ja Kiina ilmoitti englaninkielisellä ulkomaiselle yleisölle tarkoitetulla propagandasivustollaan Global Timesilla heti sodan ensimmäisenä päivänä, että heidän näkökulmastaan Venäjän hyökkäys Ukrainaan on testi siitä, millaisin tavoin länsi reagoisi siinä(kin) tapauksessa, jos ja kun Kiina hyökkää Taiwanille.
Taiwanilaiset ovat perustelleet sirutehtaita nyt myös Taiwanin ulkopuolelle esimerkiksi Saksaan ja Jenkkeihin, mutta jos Kiina valtaa Taiwanin, niistä firmoistahan tulee sitten kiinalaisia, jos kohta kansainvälisesti tunnutetaankin, että Taiwan on osa Kiinaa. Tässä päivänä muutamana oli Taiwanilla presidentinvaalit, ja ne voitti länsi- ja demokratiamielinen William Lai/Lai Ching-te. Sillä kulmakunnalla eletään jännittäviä aikoja.
Kiina ei välttämättä ole innokas sotimaan. Se on toki kehittänyt asevoimiaan, mutta sen armeija on korruptoitunut. Ongelmaan on yritetty puuttua: "Korkeita viraltapanoja on ollut satoja, ja yksin kansan vapautusarmeijassa tutkinnan kohteena on ollut 13 000 upseeria."
Tietenkään me tavan talliaset emme voi tietää, mikä kaikki tässä on ollut suunniteltua, mutta se, että Iran ja käytännössä myös Venäjä estävät kiinalaisten tavaroiden merikuljetukset, ei välttämättä ollut kiinalasisten laskemien mukaista, vaikka kiinalaisista ei kyllä ikinä tiedä paitsi sen, että he ovat yleensä hyviä laskemaan. Kiinalaisten intoa saada yhtäkkiä johonkin päin maailmaa uusi valtio niin kuin nyt Palestiina Lähi-itään, saattaa johtua siitäkin, että jos tuossa sodassa kestää, maailmalla saattaa syntyä ideoita lisätä muitakin muslimivaltioita niin kuin nyt Xinjiangiin. Koska Kiina ei luullakseni ole ollut Venäjän mielestä niin hyvä ystävä kuin se oli otaksunut, voi olla, että Venäjä tukisi sitä uutta valtiota Itä-Turkmenistaniin…
Kirjassa pohditaan todennäköisyyksiä Kiinan järjestelmän kaatumiseen. Siihen ei suoranaisesti uskota. Lännessä on perinteisesti kuviteltu, että kun yhteiskuntaan ilmaantuu keskiluokka, se alkaa vaatia lisää oikeuksia ja vapauksia, mikä läntisen käsityksen mukaan tarkoittaa demokratiaa. Kiinassa näin ei ole käynyt. Päinvastoin siellä sekä keskiluokkainen koulutus- että tulotaso korreloivat positiivisesti nykyjärjestelmän kannatukseen. Myös jättimästen tuloerojen on arveltu lisäävän epävakautta Kiinassa niin kuin muuallakin, mutta: "Saatavilla olevien lukujenkin valossa Kiinan taloudellinen eriarvoisuus on korkealla tasolla, korkeampi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, joka tunnetaan suurista tuloeroistaan. Tutkimuksellinen näyttö siitä, että korkeat tuloerot yksinään johtaisivat yhteiskunnalliseen epävakauteen ja uhkaisivat autoritaarisia järjestelmiä, on kuitenkin heikko." Pikemminkin Kiinassa kansalaisia ärsyttä varsinaisia varallisuuseroja enemmän se, jos yksilön menestys on perustunut suosikkijärjestelmiin.
Oikeastaan ainoana todellisena uhkana järjestelmälle kirjan kirjoittajat näkevät suuren ulkopoliittisen kriisin. Ja sellainen voi olla Vyöhyke ja tie -hankkeen kariutuminen. Mainehaittojen lisäksi tulee se Kiinassa yleistynyt käytäntö, että valtio ei välttämättä riennä pelastamaan yrityksiä näiden joutuessa vaikeuksiin. Itse näkisin, että myös meneillään olevien sotien vaikutuksella tavaravientiin voi olla samoja seurauuksia yrityksille ja rahoittajille, jotka, jos ne jätetään yksin ja niitä on paljon, saattavat hyvinkin sanoa yhteiskuntasopimuksen irti, ehkäpä yhdessä työttömiksi jäävien duunareitensa kanssa. Yksi länsimaiselle ajattelulle "siedettävä" epävakauden syy voi muodostua myös korkeasta nuorisotyöttömyydestä.
Näiden länsimaisesta vinkkelista perinteisesti validien epävakauden syiden lisäksi Kiinassa on muitakin ongelmia. Nuorisoon liittyy sekin, että vaikka viime aikoina kiinalaisvanhemmat ovat iloinneet pienistä tyttölapsistaan ainakin silmämääräisesti arvioiden ihan yhtä paljon kuin pikkupojistaankin, paraikaa naimaikäisessä ikäpolvessa on vielä selvää sukupuolijakauman vääristymää. Tämä tarkotta, että on miljoonatolkulla nuoria miehiä, jotka eivät voi mennä naimisiin, mikä johtuu siitä, että yksikään tyttö ei suostu naimaan tällaista ainoaa poikaa. Kiinassa ei ole sosialiturvaa, joten lapset joutuvat kantamaan ikääntyvistä vanhemmistaa koko lailla suuremman vastuun kuin meillä, ja avioliitossahan se on sitten se nainen, joka asiaan pistää itsensä likoon. Jos mies ja vaimo olisivat jopa molemmat ainoita lapsia, vaimolla olisi ennen pitkää riesanaan neljä vanhusta omien lapsien lisäksi. Joten ei tule naimakauppoja. Lisäksi Kiinassa aivan kuin meilläkin on alettu kysyä, minkä verran kannattaa pilata elämäänsä menestyspaineilla. Etenkään syytä menestymiseen ei ole näillä poikamiehillä, ja Kiinassa jo ammoista ajoista lähtien on poikamies ollut synonyymi rosvolle ja huligaanille. Kun tähän yhdistetään kasvanut kiinnostus kotoperäisiin uskontoihin tai elämänfilosofioihin, taolaisuuteen ja konfutselaisuuteen, oravanpyörästä hyppääviä nuoria ei voida oikeastaan edes syyttää kiinalaisten arvojen halveksunnasta – päinvastoin. Kun takavuosina reissailin Kiinan perukoilla, mieleeni juolahti kysymys, kumpiakohan on Kiinassa enemmän, taolaisia ennustajia vai yliopistollisen loppututkinnon suorittaneita koulutustaan vastaavassa työssä olevia. Jos on ravannut Kiinassa vain konferensseissa tms., ei ehkä ole havainnut ilmiötä, sillä taolaisten ennustajien massat eivät sijaitse Shanghissa ja Beijingissä.
Lukemisen arvoinen teos, mutta aikaa kannattaa varata. (15.1.2024)
