Tämä lienee paras tänä vuonna suomeksi ilmestynyt tietokirja. Finlandia-palkinnot myönnetään aina sellaisille kirjoille, joiden myyntiä on mahdollista tämän kirjakauppiaiden myöntämän palkinnon avulla joulun alla lisätä. Tämän Ari-Joonas Pitkäsen, Matti Purasen, Mika-Matti Taskisen ja Niko Vartiaisen teos Kiina Xi Jinpingin aikakaudella ei välttämättä maistu tällisella toimenpiteellä maustettuna ns. suurelle yleisölle sen enempää kun ilmankaan sitä. Joten ei palkintoa.
Aihe on vaikea ja monimutkainen siitäkin huolmatta, että tässä on hyvä didaktinen ote. Didaktisella otteella tarkoitan vaikkapa nyt sitä, että Kiinan kansantasavallan kommunistisen puolueen valtakunnantason elimet on käyty läpi ensin yleisellä tasolla ja sitten tarkemmin uudelleen, kun on selitetty, miten se meni, kun Xi Jinping valittiin. Tasojen hahmottaminen on käytännön kommervenkkeineen aika vaikea hahmottaa, sillä kuvioon vaikuttavat kirjoittamattomat säännöt, mutta näin se periaattessa on: puoluekokous valitsee keskuskomitean, 370 jäsentä, se politbyroon, 25 jäsentä ja se politbyroon pysyvän komitean, alle kymmenen jäsentä, joista yksi on puolueen pääsihteeri. Tämä ruljanssi vedetään läpi viiden vuoden välien.
Vuosittain pidetään myös kansanedustuslaitoksen, kansankongressin, kokoontuminen, ja myös sen edustajien monitasoinen vaalijärjestelmä kuvataan melestäni tässä paremmin kuin missään muualla. Selostuksesta käy hyvin ilmi, että kansalla ei ole kansankongressin ehdokkaisiin oikeastaan mitään sananvaltaa. Kansankongeressi istuu vuosittain kokoontuen aina viisi vuotta eli se vaihtuu samassa syklissä kuin puoluekokoukset pidetään, ja uusi kansankongeressi sitten aina nimittää ensitöikseen puolueen suurkokouksen jälkeen Kiinan presidentin sekä valtioneuvoston ja ministerit. Kansankongressin tehtävä on kuitata kommunistisen puolueen päätökset sellaisinaan.
Kansankongressin kokousten yhteydessä on myös Kiinan kansan neuvoa-antava konferenssi, jonka funktiota tämän kirjan kirjoittajatkaan eivät osaa selittää. Funktiota ei luultavasti ole. Kummallakaan, kansankongressilla eikä neuvoa-antavalla konferenssilla – eikä varsinkaan viimemanitulla – ole oikeastaan mitään muuta relevanttia tarkoitusta kuin että maakuntien silmätekevät pääsevät käymään joka vuosi Beijingissä vähän reissussa.
Kirja käsittelee kiitettävän tarkkarajaisesti nimenomaan Xi Jinpingin kirjan kirjoittamiseen mennessä 10 vuotta kestänyttä kautta Kiinan johdossa ja jotakuinkin kaikilla eri johtopaikoilla. Hän on haalinut tiselleen hirveästi valtaa, joka voisi olla hajautetumpaakin ja on jälkeen Maon sitä ollutkin. Viimenen tikki oli, että hän kahmaisi itselleen kolmannen valtakauden, vaikka Kiinaan oltiin yritetty laatia instituutioita, joilla estettaisiin uuden itsevaltiaan/"maon" kehkeytyminen. Siinä ei siis onnistuttu vaan Kiina instituutiot pettivät pahemman kerran, ja nyt Xi on kehittänyt itselelen jopa samanlaisen henkilökultin kuin Mao aikanaan. Ja seuruakset ovat juuri niin karmivat kuin voi odottaakin.
Xin nousu valtaan ei ollut itsestäänselvää. Vuoden 2012 puoluekokousessa, jossa Xi tuli valituksi pääsihteeriksi, edeltävässä 2007 valitussa politpyroossa oli paikkaa kärkkymässä Bo Xilai. Hänen tämän kirjan kirjoittajat kertovat olevan samanlainen kommunistiprinssi (= Maon aikana kommunistina kunnostautuneen isän poika) kuin Xikin, mitä minä en tiennyt. Tämän kirjan lukemiseen mennessä olin tiennyt Bo Xiaista oikeastaan vain sen, että hän oli lempparikiinalaiskaupunkini Chongqingin puoluesihteeri, ja että hän ja etenekin hänen vaimonsa olivat sotkeutuneet brittiliikemies Neil Heywoodin murhaan, josta heidät tuomittiinkin. Se, mihin minä olin kiinnittänyt kansainvälisen lehditön avustuksella huomiota, oli se, että oikeudessa tuomittavana Bo Xilain vaimona vaikutti olevan ihan eri näköinen nainen kuin se, jonka näköisiä oli mediassa esitetty oikeudenkäyntiä ennen Xilain vaimona...
Pitkänen, Puranen, Taskinen ja Vartiainen kertovat seuraavaa: "Bo oli käynnistänyt kaupungissa omin päin vasemmistolaisen poliittisen kokeilun, jossa pyrittiin muun muassa vahvistamaan sosiaalisia turvaverkkoja ja terveydenhuoltoa, rakennettiin asuntoja vähätuloisille ja iskettiin ankarasti pahamaineisia rikollisliigoja vastaan. Uudistuksen ohella Bon luotsaamassa Chngqingissa muisteltiin kulttuurivallankumousta veisaamalla "punaisia lauluja"". Tämä oli kiinnostava tieto, sillä satuin olemaan loppuvuonna 2008 Chongqingissa ja siellä jouduin todistamaan tilannetta, jota olen ihmetellyt moneen kertaan myös tällä blogillani. Ulkomaalaisilla opikelijoilla oli paikallisen opettajankoulutuslaitoksen kiinalaiset opiskelijat päällystakkeina, kun menimme joukolla, myös useampi opettaja mukana, sikäläiseen museoon. Esillä oli mm. kulttuurivallnakumouksen aikaisia julisteita. Niin kiinalaisopiskelijat kun opettajatkin vaikuttivat joutuvan äkisti jonkilaisen hysterian vastaan. He alkoivat ottaa tosistaan valokuvia julisteiden äärellä asettuen niihden esittämien ihmisten asentoihin nauraen aivan sairasta naurua ja huutaen tavalla, jota me ulkomaanelävät emme käsittäneet. Jokaikinen ulkomaalaisopiskelija oli tyrmistynyt. Itse kuikuilin ympäriinsä etsien mahdollisia kameroita. Arvelin nimittäin, että tarkoituksena oli testata, miten me ulkkarit reagoisimme – näin itsekeskeinen sitä on. Tämän kirjan tiedot asettavatkin välikohtauksen jokseenin päinvastaiseen valoon.
Tässä kirjassa kuvataan Xi Jinpingin aikana käyttöönotettua räyhädiplomatiaa, sikamaista käytöstä suhteessa ulkomaalaisiin ylipäätään ja etenkin diplomaattisissa yhteyksissä. Menetelmiin kuuluivat ainakin vielä joku vuosi sitten skaandaalimaisten spektaakkeleiden järjestäminen jopa keskellä katua päiväsaikaan, eikä nyrkkitappeluitakaan vältelty. Monet muistanevat itsekin, että Ruotsissa oltiin ihan ihmeessä tällaisen Kiinassa susisoturiksi kutsutun suurlähettilään, Gui Congoyn, kanssa vuodesta 2017. Toiminnalla kerättiin hyvin pisteitä Xi Jinpingin silmissä, ja eräs näistä susisotureista, Pakistanin lähetystössä toiminut Zhao Lijiang, palkittiin räyhäämisestään huippuviralla Kiinan ulkoministeriön tiedottana! Samaan aikaan markkinoitiin Vyö ja tie -hanketta, ja itsestäni vaikuttaa siltä, että tuon hankkeen yhdistäminen fyysisestikin aggressiiviseen räyhäämiseen ja jatkuviin kyberhyökäyksiin on tavallaan ollut keino mitata, miten ahneita länsimaalaiset ovat – paljonko he sietävät paskaa päin pärstäänsä, kunhan saavat rahoitusta esimerkiksi satamilleen kuten viimeimmäksi saksalaiset Hampurin satamalle, vaikka Venäjä, Kiinan ikuinen ystävä, oli sopimuksen voimaan tullessa jo hyökännyt itsenäiseen valtioon, Ukrainaan. Kun kiinalaisomisteinen NewNew Polar Bear -niminen konttialukseksi hämmästyttävän pieni laiva saatiin suurin piirtein rysän päältä kiinni kaasuputki- ja tietokaapelikatkomisretkellään, presidentti Niinistö totesi, että kiinalaiset ovat suhtautuneet asiallisesti asiaa koskeviin kyselyihin. Minkään muun maan kohdalla ei erikseen mainittaisi, että suhtautuminen on ollut asiallista, sillä se on itsestään selvää, mutta Kiinan kohdalla asiallinen suhtutuminen toiseen valtioon on aina maininnan arvoinen poikkeustapaus. Toivottavasti valtionjohtomme on tehty tietoiseksi myös siitä, että kiinalaisessa kulttuurissa arvostetaan valehtelemista tosin kuin meillä, eikä kiinalaisten sanaan kannata luottaa – tietääkseni koko kulttuuri ei edes tunne sellaista käsitettä kuin lupaus tai ainakaan mieleeni ei tule moista kiinan kielen sanaa jos kohta on kiinanikin nyttemmin ruosteessa.
Noin ylipäätään Kiinan kansa ei kuitenkaan ole läheskään niin yhtenäinen kuin valtion johto haluaa uskoa ja ulospäin esitetään. Pitkänen, Puranen, Taskinen ja Vartiainen jaottelevat älymystön edustamat kilpailevat näkemykset kolmeen ryhmään, joista yksi on juuri tuo uusvasemmistolaisuus, jossa ollaan sitä mieltä, että nyky-Kiinassa on menty talousuudistuksissa liian pitkälle ja pitäisi palata alkuperäiseen kommunismiin, äärimmillään jopa maolaseen sellaisen. Toiselle ryhmälle, liberaaleille, sopisi perustuslaillinen demokratia ja vapaa markkinatalous. Kolmas ryhmä on sillä kannalla, että molemmat edelliset ovat länsimaista hapatusta niin kuin tietysti ovatkin, ja Pitkänen, Puranen, Taskinen ja Vartiainen kutsuvatkin tätä ryhmää traditionalisteiksi tai uuskungfutselaisiksi.
Uuskungfutselaisille alettiin jo pian Xin ensimmäisen kauden alussa tehdä myönnytyksiä tai ainakin kungfutselaisia käsitteitä alettiin käyttää kotoperäisten arvojen lanseraamisessa länsimaisia arvoja vastaan. Ohessa on omaottamani kuva vuodelta 2014 – eli tältä Xin "kungfutselaiselta" kaudelta – Kaifengista. Kiinassa käytetään kansalle viestimisessä edelleen, etenkin syrjäseuduilla, suuria plakaatteja, ja 2014 kieppeillä tulivat muotiin muutkin menneisyydestä ammentavat muodit kuten vanhojen uudenvuodenkuvien tyylit, jota tämä ei siis edusta.
Tässä selostetaan kungfutselaista termiä 仁. Merkki vasen puoli "esittää" ihmistä, ja merkki kokonaisuutenaan noin ylimalkaan tarkoittaa 'ihmismäisyyttä' – kungfutselainen määritelmä sille on vuosituhansien saatossa vaihdellut hiukan. Tämä kungfutselainen ihmismäisyys ei ole kuitenkaan ikinä tarkoittanut meikäläistä inhimillisyyttä vaan se tulee pikemminkin lähemmäs kohteliaisuutta ja normien kontekstisidonnaista noudattamista. Kungfutselaisuutta on pyritty tässä yhdistämään vanhan hyvän ajan maolaiseen kommunismiin paitsi hahmojen vaatetuksella myös piirustustyylillä. Piirustustyyli on puupiirrosmainen, mutta ei perinteinen kiinalainen, vaan saksalainen, jonka toi Kiinaan Lu Xun (1881–1938), itsensä Maon ihailema ensi sijassa kirjailija mutta myös sanotakon nyt sitten vaikka että graafinen suunnittelija. Muilla kuin selvästi han-kiinalaisilla alueilla käytettiin po. vuosina ihan toisennäköisiä plakaatteja, hyvinkin nykylänsimaisen näköisiä, vahvasti photoshopattuja valokuvaan perustuvia.
Tässä kirjassa on paljon asiaa, mutta mainitsen vielä Suomeen kohdistuneista vaikutusyrityskistä. Kungfutse-instituutit on meillä jo lopetettu, ja koska olen aika paljon vanhempi ihminen kuin tämän kirjan kirjoittajat, voin todeta, että ne eivät alkuun olleet mitenkään hirveän pahoja. Itse kerkesin suorittaa Kungfutse-instituuttien järjestämän kiinan kielen HSK-kokeeni aikana, jona kuka tahansa testin läpäissyt sai stipendiopiskelupaikan valitsemaansa kiinalaiseen yliopistoon, ja valinnanvaraa todellakin oli. Kun myöhemmin arvelin, että pitäisikö kokeilla korkeampaa tasoa, tilanne vähän niin kuin raukesi siihen, että silloin stipendin saattoivat enää saada vain Kungfutse-insituutissa varsinaisesti opiskelevat, ja tässä vaiheessa Kungfutse-insituutin tarjoamille kursseille osallistujat joutuivat ymmärtääkseni sitoutumaan enemmänkin ja lisäksi insitituutit alkoivat yhä enenevässä määrin pyrkiä sotkeutumaan sen suomalaisen yliopiston omaan kiinan kielen opetukseen, jossa toimivat. Kirjoittajat mainitsevat myös Tampereella operoineen viestimen nimeltä GBTimes. Kirjoittajat kertovat sen omistaneen radiokanava Classic FM:n. Vanhana ihmisenä voin lisätä, että kyseinen media oli tuota ennen nimeltään Radio86 ja se toimi hiukan yllättävästi Radio Dein taajuudella. Seurasin itsekin sen nettisaittia, jonne kirjoitteli mm. Rauno Sainio, joka sittemmin kunnostautui kääntämällä Liu Cixinin tieteistrilogian, jonka kieli ei liene käännettäväksi ihan helpoimmasta päästä.
Radio 86:een liittyen syyllistyin kenties erääseen skandaaliin "Mo Yanin provinssin" eli Shandongin pääkaupungissa Ji'nanissa. Silloin vuonna 2009 eli Hu Jintaon aikaan Kiinasta pääsi neiteitse minne tahansa paitsi yliopiston omilta koneilta. Siispä kävin kampuksen lähettyvillä sijaitsevassa wang bassa lukemassa sähköpostini sekä mm. suomalaiset lehdet. Kävin usein myös Radio86:n sivuilla, ja kerran siellä oli veretseisauttava otiskko: Hu Jintaon poika pidätetty korruptiotutkintaa varten. Klikkasin sitä, mistä seurasi yhteyden katkeminen. Yritin uudelleen. En päässyt nettiin ollenkaan. Hain tiskiltä uuden tunnuksen, pääsin verkkoon, mutta en Radio86:n sivuille. Joidenkin viikkojen kuluttua kyseisessä wang bassa oli ratsia. Kaikkien henkilötiedot tarkastettiin ja ulkomaalaisten passit kerättiin. Kaverini tuli paikalle, kun ratsia oli jo käynnissä; hän kysyi ovella, mitä oli tekeillä, ja sai kuulla, että ratsiaan oli syylllnen joku suomalainen. En ihmettelisi, jos kyseessä olisin ollut minä, semminkin kun olin kysellyt, että oliko kukaan kuullut, että Hu Jintaon poika olisi pidätetty niin kuin eräs Suomessa toimiva kiinalaisomisteinen verkkosivusto väittää.
Kirjoittajat muistuttavat ansiokkaasti siitä, että lännessä ihmetellään turhaan Xi Jinpingin toimintaa, sillä hän toimii aivan linjassa aiempien puolueen pääsihteerien ja presidenttien kanssa, jonkin verran tarmokkaammin vain. Lännessä on kuviteltu, että Kiinasta tulee länsimaisittin rehellinen, sanansa pitävä demokratia itsestään, kunhan se sitoutuu riittävästi globaaliin talouteen oman taloudellisen kasvunsa ikään kuin pakottamana. Kun näin ei ole tapahtunut, lännessä ollaan ihmeissään, vaikka joka paikassa muuallakin on nähty, ettei demokratia ole vientituote jo siitäkään syystä, että se edellyttää niin monia muitakin asioita kuin vain menestyksekästä taloutta. Harhakuvitelma on vähän sama kuin Putin kristillisyyden kanssa. Monet ovat länsimaissa sitä mieltä, että Putin ei voi olla oikea ortodoksikristitty vaan hän vain käyttää Venäjän ortodoksista kirkkoa kyynisesti hyväkseen – aivan kuin nämä olisivat toisensa poissulkevia asioita. Ne eivät ole sitä kuin länismaisten ihmisten mielestä. Siellä, missä ei ole koskaan vallinnut skolastiikkaan perustuva systemaattinen logiikka, molemmat voivat olla yht'aikaa tosia.
Samalla tavoin Kiinassa Xi Jinping voi aidosti uskoa, että Hongkongissa ja Taivanilla ihmisten enemmistö tosiasiassa haluaa liittyä Kiinan "kohtalonyhteyteen", vaikka selvästikään näin ei ole. Xi Jinping voi sosiaalisesti määräytyvän totuuden yhteiskunnassaan olla sitä mieltä, että vaikka kaikki tietävät, että sen enempää honkongilaiset kuin taiwnilaisetkaan eivät oikeasti koe olevansa kiinalasisa, he kuitenkin haluavat kuulua Kiinaan. Vastaavasti Kiinassa 1+1=2 vain yhdessä ainoassa erikoistapauksessa, nimittäin koulun matematiikan tunnilla, mutta kaikissa muissa yhteyksissä se on milloin mitäkin, minkä tilanne sanelee.
Kelpo kirja kerrassaan. Vaikka kirjoittajia on neljä, kirjoitustyyi on hämmästyttävän yhtenäinen läpi koko teoksen. Tässä ei ole alaotsikkoa – inhoa niitä – ja toisekseen tässä on ulkoasu, jonka käsittämiseen minun järkeni riittää. Minähän olen vanha ihminen, kuten on jo parikin kertaa todettu, ja meidän vanhusten mielestä kirjat ovat kokonaisvaltaisia, siis myös visuaalisia, objekteja. Kirjoja käsitellään myös silmillä nähtyinä, ei vain aivoihin siirtyneinä abstrakteina käsitteinä; niitä käsitellään jopa käsillä, ja siksi kirjojen ulkoasu pitää lukijan käsittää myös käsillä. En ymmärrä, mikä nykyajan kustantajille on tässä eri ulottuvuksissa tapahtuvassa käsittämisessä vaikea ymmärtää, mutta selvästikin jokin on. (5.12.2023)
