Olin aiemmin lukenut Barbara Demickiltä teoksen Suljettu maa – elämää Pohjois-Koreassa. Koska Pohjoiskorealaisesta elämästä ei voi kirjoittaa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siitä ei saa tietoja, kirjan nimi väkisin johti harhaan. Tosiasaissa kirja kertoi vain Pohjois-Koreasta paenneista ihmisistä ja heidän kohtaloistaan.
Demick on jenkkitoimittaja, ja ammattitautinsa mukaan hän perustaa teoksensa haastatteluille, koska haastattelujen tekeminen on kivaa. Niin tämän nyt käsillä olevan Tukahdutetun kaupunginkin.
Jo Suljetussa maassa Demick kiinnitti kiitettävästi huomiota siihen, että kulttuurista toiseen hyppääminen ei ole helppo juttu, ja että loikkarit palaavat länsimaisittain katsottuna kovin usein.
Sama on tilanne Tibetissä. Nykyisin Intiasta lähtee enemmän tiibetiläisiä kuin sinne saapuu. Eniten tiibetiläisiä oli siis Intiassa, lähinnä siis Dharamsalassa, dalai laman johtamassa yhteisössä. 1990-luvun puolivälissä heitä oli siellä 118 000 henkeä, ja viimeisimmässä vuoden 2009 väestönlaskennassa 94 000, ja lapsia on nin vähän, että koulu luultavasti joudutaan lakkauttamaan. Osa väestä on lähtenyt länsimaihin, mutta kutuen sanottua, monet ovat palanneet alkuperäsille kotikonnuilleen, ja suurin syy lienee sopeutumattomuus, vaikka Dharamsalan yhteisö on hyvinkin tiibetiläinen. Eräskin köyhä nainen sanoi, että Tiibetissä hän sai edes tsampaa syödäkseen.
Kulttuurishokkihan se yhdellä tasolla oli sekin, kun kommunistit hyökkäsivät Tiibetiin ja dalai lama joutui lähtemään maanpakoon vuonna 1959 asettuen Intian Dharamsalaan. Tavan tiibetiläisille jakkeja paimentaville vuorten asujaimille pakkokollektivisointi olit tietenkin täystuho. Eläimistä elävien paimentolaisten kun nyt kertakaikkiaan pitää omastaa laumansa, tai he eivät ole paimentolaisia. Kun nyt yli puoli vuosisataa myöhemmin Dharamsalassa kuullaan kotipuolesta hyviä uutisia kuten että Tiibetin paimentolaisille jaetaan valkoisia, kevyitä ja vedenkestäviä telttoja ja että ne ovat osoittautuneet paremmiksi kuin perinteiset huopateltat – etenkin vedekestonsa ja painonsa tähden vaikkeivät ehkä lämmöneristyksensä suhteen – tämä markitsee sitä, että tiibetiläiset ovat sopetuneet ja kiinalaiset tuleet vähän vastaan. Tiibetissä on mukauduttu uusiin oloihin ja niin on ollut pakko tehdä Dharamsalassakin, joten molempi parempi. Mutta tätä Demick ei siis sano vaan tämä on minun tulintani.
Olen lukenut Tiibetistä aika paljon, ja nythän on niin, että tiibetiläiset eivät ole mitään herranenkeleitä. Usein, kun länsimainen kirjoittaja ryhtyy kuvaamaan jotain sorettua väkeä kuten nyt tässä käsillä olevassa teoksessa Ngaba-nimisen kaupungin ihmisiä, siinä helposti sorrutaan näiden ihmisten idealisoimiseen. Myös Demick hiukan joutuu tämän uhriksi, mutta ei täysin. Itse olen joskus todennut, että tiibetiläiset ovat kuitanneet buddhalaisuuden ytimen eli myötätunnon rukousmyllyjen pyörittämisellä, sillä oikeassa elämässä tibetiläinen on tiibetiläiselle susi. He ovat hanakoita hyvinkin julman väkivallan käyttöön, mitä tietenkin voidaan osin ymmärtää paimentolaisuudella karuissa luonnonoloissa. Demickinkin mukaan jokaisessa tiibetiläistaloudessa oli ja kenties on vieläkin ase. Erään heidän oman alkuperämyttinsä mukaan – voisin itse tosin mainita pari muutakin – tiibetiläiset polveutuvat syöjättärestä ja apinasta, mikä ehkä vähän selittää…
Sikäläinen perinteinen yhteiskunta on hyvin hierarkinen. Siis on eikä oli. Eräs länteen muuttanut tiibetiläinen kertoikin kirjassaan (juttu ei siis ole tästä Demickin teoksesta), että jopa lännessä asuvat tiibetiläiset soveltavat tätä käytäntöön esimerkiksi siten, että jos joku samalla paikkakunnalla asuva ylempää syntyperää oleva tiibetiläinen tietää jollain alempaa syntyperää edustavalla olevan hienon maton, tämä ylempi voi kävellä tämän alemman luo ja kääräistä maton mukaansa, eikä tämä alempi katso voivansa tehdä mitään. Alemmilla suorastaan pitää olla jotain, mitä ylemmät voivat varastaa. Eräs Demickin haastateltava kertoi, että pahimpana kommunistikuristuksen aikana hänen rutiköyhä isänsä tultiin omien tiibetiläisten toimesta hakkaamaan ihan vain siksi, ettei tällä enää ollut mitään, mitä nämä olisivat voineet varastaa.
Demick mainitsee epätasa-arvoisuuden sitkeydestä vähän kautta rantain myös kertoessaan Ngbasta Dharamsalaan muuttaneesta Dongtuksita: "Vaikka hän oli varaton, avioton lapsi, jolla ei ollut arvostettuja sukulaisuussuhteita, ja siten alimpana pakolaisyhteisön nokkimisjärjestyksessä, niin monien menehtyneiden tunteminen teki hänestä jonkinlaisen kuuluisuuden". Kirja jopa alkaa Ngabasta hallitun Mei-kuningaskunnan prinsessan, Gönpon, tarinalla ja tavallaan myös päättyy siihen. Välillä tämä prinsessa loi uran opettajana Nanjingissa – tosin hän joutui sitä ennen kärvistelemään kiinalaisnäkökulmasta epäedullisen syntyperänsä takia Xinjiangissa. Hänellä ja hänen miehellään tuli olemaan lopulta hyvät asemat, eli Gönposta oli tullut erinomainen kommunisti. Dharamsalassa häntä alettiin taas sanoa prinsessaksi. Demickin mukaan: "Hän oli sisäistänyt sosialismin opit syvällisemmin kuin useimmat tuntemani han-kiinalaiset. Hän karttoi varallisuudella koreilua ja oli ylpeä siitä, että oli luopunut aristokraattisista juuristaan ja palvellut kansaa, kuten kommunstisen Kiinan iskulause kuului."
Myös itse dalai lama on omien sanojensa mukaan sydämeltään sosialisti, kertoo Demick, mikä toki on ollut yleisesti tiedossa. Mutta lisäksi Demick kertoo jotain, mitä en tosiaankaan tiennyt, nimittäin että dalai lama ja Xi Jinpingin isä, edesmennyt Xi Zhongxun, olivat suorastaan ystäviä ja että Xi Jinpingin äiti jopa harjoitti tiibetinbuddhalaisuutta. Xi Jinping ei todellakaan ole vanhempiensa linjoilla. Hänen isänsä oli ollut luomassa instituutiota, jolla yritettiin varmistaa, ettei enää koskaan jouduttaisi samaan mihin Maon aikaan, mutta poika-Xi romutti isänsä työn ja kumosi presidenttikausien rajauksen. Lisäksi Xi on käskenyt pitämään kodessa esillä omaa kuvaansa! Siis kodeissa. Ei vaikkapa virastoissa ja kouluissa. Auta armias…
Kiinalaiset haluaisivat valita seuravan dalai laman ilman tiibetiläisten sekaantumista asiaan. Siinä ongelmana on, että dalai lama on aina jonkun edellisen dalai laman inkarnaatio. Nykyinen vielä elossa oleva dalai lama on todennut, että "mikäli Kiinan kommunistinen puolue aidosti hyväksyisi buddahlaiset opit jälleensyntymästä, heidän tulisi heti ensimmäiseksi tunnistaa Mao Tsedongin inkarnaatio".
Mutta yhtä kaikki, luultavasti kommunismiin suopeasti suhtautuneet, vaikkakin tiibetiläisten sortoa vastustaneet, ovat sopeutuneet demokraattisia järjestelmiä viljelevään Dharamsalaan paremmin kuin suoraan paimentolaisuudesta sinne tupsahtaneet.
Itse kävin Lhasassa vuonna 2012. Polttoitsemurha-aalto oli alkanut vuonna 2011, ja vuonna 2012 pääsyä Tiibetiin oltiin rajotttu siten, että yksityisiä matkailijoita ei päästetty sinne ollenkaan, vaan jos ulkomaalainen Tiibetiin halusi, piti mennä ryhmämatkalla. Rakennusten katolla oli todellakin maastovihreää kiinalaisporukaa pyssyt koko ajan tanassa, mikä toi oman eksotiikkansa muutenkin hiukan eksoottiseen Lhasaan… Lhasassa polttoitsemurhat olivat kuitenkin rajoittuneet vain yhteen ainoaa, mutta senkin tekijä oli ngabalainen. Aalto kesti muutaman vuoden suurin piirtein vuoteen 2015 ja laantui sitten. Polttoitsemurhia tehtiin marraskuuhun 2019 mennessä 156, ja näistä kolmannes oli tapahtunut Ngabassa tai lähialueilla, ja jopa kolmekymmentä näistä polttoitsemurhaajista oli ngabalaisen Kirtin luostarin munkkeja.
Ngabassa oli traagisen vuoden 1959 tienoissa enemmän vastarintaa kuin Tiibetissä yleensä. Osittain vastarinnan epäonnistumista perustelee se, että tiibetiläiset ovat perinteisiä samanakaisesti konservatiiveja sekä individualisteja. Mutta eräs Dharamsalaan muutanut ngabalainen Delek oli kerännyt polttoitsemurhaajista tilastoa ja todennut, että suurin osa näistä oli vanhojen vastarintaliikketaistelijoiden jälkeläisiä, ts. lapsenlapsia. Kiinassa suhde itsemurhaan on positivinen, mutta koska lännessä ei ole, tiibetiläisiä on painostettu valehtelemaan sukulaistensa polttoitsemurhien syy. Vastarinta kun ei tietenkään sovi. Sopia syitä ilmoittaa läntiselle medialle ovat esimerkiksi huono koulumenestys, masennus tai suru, mutta ei se, että muka-kommunisiset hallintoviranomaisetovat ovat ahneempia köyhän kansan riistäjiä kuin muinaiset maaherrat, joita nämä kommunistit olivat olleet vastustavinaan. Jo heti vuonna 1960 niiden provinssien, joissa on tiibetiläisasutusta (Sichuan, Gansu ja Qinghai) kuolleisuus oli jopa kiinalaisten omien tilastojen mukaan kaksinkertainen verrattuna muihin maakuntiin. 1950- ja 1960-lukujen vaiheessa tiibetiläisiä arviodaan kuolleen 300 000, mikä on enemmän kuin Nanjingin verilöylyssä. Suurin yksittäinen katastrofi oli se, kun vuonna 1956 kiinalaiset pommittivat ilmasta Changtreng Samphelingin kolmen tuhnnen munkin luostarin, johon oli piiloutunut paikalista väkeä.
Toinen vakava sortokausi alkoi 1998.
Päätellen siitä, että Intiasta nyt muutetaan mieluusti takaisin Kiinan ihan entiseen malliin – ellei pahempaan malliin – hallitsemmaan Tiibetiin, niin Kiina kuin tiibetiläiset olisivat pärjänneet vähemmillä ongelmilla, jos Kiina olisi edennyt vähän maltillisempaan tahtiin. Kiinahan ei voi luopua Tiibetistä vesiasioiden takia. Mutta maltti ei todellakaan ole kiinalaisten ominaisuus. Kiinalaiset ovat ikuisia nelivuotiaita uhmaikäisiä, kuten heidän diplomaatiensakin suoraan sanottuna hillittömästä sanankäytöstä ja muustakin käyttäytymisestä voidaan selvästi havaita. Läntisillä mittareillahan jokainen kiinalainen (diplomaatti ainakin) on diagnosoitavissa psykopaatiksi.
Tämä ei siis välttämättä ole huono kirja, mutta tokihan nämä haastattelukirjat alkavat tässä jo kyllästyttää. (13.3.2023)
