Aikalaistodistus eräästä välirikosta

Crankshaw, Edward. Moskovan ja Pekingin kylmä sota. Hämeenlinna 1964, alkup. 1963.

Omasta hyllystä löytyi outo kirja, luultavasti antikvariaattiostos päätellen siitä, että etulehdellä on täysin tuntemattoman ihmisen omistajamerkintä. Kirja on Edward Crankshaw-nimisen, googletuksen perusteella brittien teidustelupalvelussa toimineen, kirjoittajan teos nimeltä Moskovan ja Pekingin kylmä sota – kirjoitettu melko varhaisessa vaiheessa, vuonna 1963, ja saatu vieläpä suomeksikin hämmästyttävän pikaisesti eli jo 1964.

Kirjan viimeinen virke kuuluu profeetallisesti: "Olen vahvasti sitä mieltä, että kiinalais-venäläinen ristiriita on tulevaisuudessa oleva tyypillistä valtataistelua, jota mutkistavat ja katkeoittavat ideologiset erimielisyydet olematta kuitenkaan sen syynä".

Jouduin aikanaan viettämän päiväkausia huoneessa, jossa on sekä kiinalaisia että venäläisiä, ja olen tämän kokemuksen pohjalta epäillyt tällä bloglila useasti Kiinan ja Venäjän nyttemmin julistamaa ikuista ystävyyttä. Po. kansakuntien jäsenet nimittäin halveksivat toisaan niin vahvasti, että siitä voisi leikata paloja.

Tässä Crankshawn kirjassa asetetaan kyseenalaiseksi se vakiintunut käsitys, jonka mukaan 1950-luvun lopulla rajaselkkauksiksikin äitinyt epäsopu Kiinan ja Neuvostoliton välillä olisi johtunut siitä, että Mao olisi yhtäkkiä havainnut Hrushtsevin olevan revisionisti ja Hrushtsevin vastaneen syytöksiin komentamalla venäläiset tekniset asiantuntijat kotiin Kiinasta ja niin pois päin.

Rupeamatta referoimaan tätä kirjaa enemmälti totean pari juttua. Crankshaw näkee, että Neuvostoliiton ja Kiinan vastakkainasettelu näkyi jo heti vallankumousten luonteessa. Venäjällä vallankumous toteutettiin ikään kuin kahdessa vaiheessa, ja maaliskuussa 1917 sen tekivät Pietarissa sosialistivallankumoukselliset, jotka olivatkin näihin aikoihin suurin puolue, vieläpä luonteeltaan talonpoikaispuolue. Tänä ajankohtana ylimmistä bloševikkijohtajista yksikään ei ollut koko Pietarissa, ainoana paikalla oli Molotov, josta sellainen tuli vasta myöhemmin ja joka nyt oli Crankshawn mukaan vain "[…] silmälasipäinen ja änkyttävä 27-vuotias nuori mies, täysin tuntematon hahmo […]". Lenin ei tykännyt tavasta, jolla vallankumous oli sattunut syntymään. Hän palasi kotimaahansa vasta vallankumouksen jälkeen omimaan sen itselleen lokakuun vallankumouksena. Menetelmänä oli kääntää talonpojat ja työläiset alkuperäisen vallankumouksen suorittaneiden pystyttämää hallintoa vastaa.

Vähän yllättäen vallankumouksen markkinoille ilmaantui kolmekymmentä vuotta myöhemmin Kiina. Tosin Neuvostoliiton vahvasti avustamana. Kiina oli ikävästi riippuvainen Neuvostoliiton taloudellisesta ja teknisestä avusta. Kiinalaisia vallankumouksellisia ärsytti suuresti se, että heitä neuvoivat tyypit, jotka eivät itse olleet panneet tikkua ristiin oman maansa vallankumouksen puolesta vaan vain omineet ilman naarmun naarmua omassa nahassaan sen nimiinsä – päinvastoin kuin kiinalaiset pitkine marsseineen. Lisäksi Neuvostoliiton johtajat olivat kiinalaisnäkökulmasta umpijuntteja kun taas kiinalaiset vallankumoustaistelijat olivat verrattain hyvinkoulutettua sivistyneistöä, jos kohta koulutus oli ajan tarpeisiin nähden vähän väärältä alalta.

Paradoksaalisesti edelläkerrotun kanssa kiinalaiset rupesivat Neuvostoliito kanssa kilpasille siitä, kumpi oli leniniläsempi, ja  niin hassulta kun se nyt kuulostaakin, Mao julisti itsensä paremmaksi Leninin oppien noudattajaksi.

Crankshaw kuvaa Neuvostoliiton sosialismin jo heti alussa ilmennyttä elitismiä mm. seuraavalla sattumuksella: "Eräänä päivänä muuan ystäväni jutteli älykkään talonpojan kanssa syrjäisellä kolhoositilalla ja kysyi, kuinka monta kommunistia kylässä oli. "Kommunisteja?", mies vastasi. "Kommunisteja – varjelkoon! Ette te täältä niitä löydä. Olemme kaikki köyhiä!" ".

Silmään pistää tänä päivänä, että 50-luvun lopussakin neuvostoliittolais-kiinalaisella akseliilla uhottiin  uudestä maailmanjärjestyksestä.

Yleisesti ottaen tämä kirja muistuttaa kiitettävästi siitä, miten järkyttävät mittasuhteet vallanpitäjien suorittama kansalaistensa hyväksikäyttö totalitaarisissa järjestelmissä saa. Totalitaariset järjestelmät eivät hyväksy minkäänlaista itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, sillä ne ovat eskatologisia, ts. omasta mielestään aina se lopullinen tuhatvuotinen valtakunta, joka ei koskaan enää muutu. Niinpä ne eivät katso tarvitsevansa tietoa, varsinkaan negatiivista palautetta, järjestelmän mahdollisesta toimimattomuudesta tai edes heikoista kohdista. Demokratiat ovatkin kaikille osapuolille raskaitasiksi, että niiden toimivuus perustuu sille, että palautetta tulee jatkuvasti ja sen mukaan todellakin muutetaan järjestelmää tai ainakin yritetään.

Demokratioissakin systeemi voi sakata, ja se sakkaa, jos muutos on liian nopeaa tai hallitsematonta, ja tämän oletan olevan syynä nykyiseen ääriliikkeitten kannatukseen. Nykyisissäkin ääriliikkeissä tavoitellaan yhteiskuntaa, jossa mikään ei muuttu sen jälkeen, kun ääriliikkeiden mielen mukainen hallinto väkivaltakoneistoineen on saatu pystyy. Näin aikaansaadut terroriin perustuvat yhteiskunnat ovat aina omasta mielestään täydellisiä "lopullisia ratkaisuja" niin sanoakseni.

 

Nyt meillä on ollut paljon suuria muutoksia. Globalisaatio on vetänyt auttamattomasti vesiperän, ja demokraattisten yhteiskuntien eliittien on vaikea tunnustaa, että globalisaatio on ollut sanottakoon nyt vaikka puolelle po. yhteiskuntien väestöstä näiden omasta julkilausutusta, pikkuisen kaksinaismoralistisesta, mielestä negatiivinen ilmiö. Populisteistakin nimittäin on kiva matkustaa ulkomaille – he vain eivät näe siinä mitään ristiriitaa globalisaation vastustamisensa kanssa. Populistit haluavat siis nyppiä rusinoita pullasta, eivät käsitä, että ne rusinat itse asiassa ovat se todellinen myrkky.

Venäjän tekniseen asiantuntijuuteen liittyen tuli mieleeni taas Adamskyn kirja Nuclear Russian Orthodoksy, jonka mukaan FSB ryhtyi propagoimaan ortodoksikristilisyyttä kommunismin idologiseksi korvaajaksi nimenomaan fyysikoille estääkseen näiden maailmankatsomuksellisen ja siitä mahdoliisesti seuraavan poliittisen reaktion. Läntisestä vinkkelistä kuulostaa oudolta yrittää saada ihmisiä, joiden ammatti perustuu mekaanisiin  luonnontieteellisiin lainalaisuuksiin, uskomaan jumalallisiin voimiin (vaikka sitten vain sivutuotteena). Adamsky siis katsoo, että tiedemiehistä haluttiin uskovaisia eettisistä/poliittisista/"mielenterveydellisten ongelmien" ehkäisemiseen liittyvistä syistä. Nyt huhutaan, että Venäjällä olisi pidätetty kymmenkunta fyysikkoa. Jos tämä pitää paikkansa, uskovaistamisen propaganda ei ehkä ole onnistunut. Huhut eivät kerro, mistä syystä nämä fyyskot on pidätetty sikäli kun ovat. Venäjällä on tällä hetkellä mahdollista sekin, että nämä eivät vain ole suostuneet osallistumaan kirkonmenoihin, jos kohta muitakin syitä on kuviteltavissa.

Sanotaan, etta sodan ensimmäinen uhri on totuus, mutta tässä sodassa sen ensimmäinen uhri vaikuttaa olleen gps-signaali. On jopa vähän huvittavaa, että länsimainen aseteollisuus on luottanut gps:ään, siihen, että gps on ja pysyy ja toimii eikä kukaan sabotoi sitä, vaikka onhan aivan ilmeistä, että jos koko länsimainen aseteknologia perustuu gps:ään, se on väistämättä sitten se ensimmäinen kohta, johon vihollinen iskee. Eikä voida edes väittää, että kyseessä olisi yllätys, sillä Venäjä häiritsi silloin tällöin gps-signaalia jo hyvän aikaa ennen sotaa.

 

Hassua tästä tekee se, että yksityisten ihmisten elämien mustat joutsenet perustuvat aivan samaan ilmiöön. Siihen, että luotetaan johonkin sokeasti, jopa siitä huolimatta, että merkkejä vahingollisuudesta on nähtävillä, ja kaikki tämä vain siksi, että halutaan uskoa maailman ja sen ihmisten ikuiseen hyväntahtoisuuteen. Olen itse sortunut tähän monesti. Joukkoälystä ei siis ole tässä suhteessa mitään apua, ei edes aseteknologian piirissä, missä ihmiskuvan olettaisi perustuvan ihmisryhmien eturistiriitoihin asiassa kuin asiassa. (12.6.2024)