Eilen illalla myöhään naputtelin tänne pikku referaatin kiinalaisen Global Timesin jutusta (25.6.2023), jossa Kiina esitti arvionaan, että Venäjällä tulevat sodan pitkittyessä lisääntymään Wagnerin kapinan kaltaiset sisäiset sotilaalliset selkkaukset samoin kuin muukin vastarinta ja että tällaiset saattavat ajaa putkosta lopettamaan sodan Ukrainassa. Jutussa myös todettiin erikseen, että tämä suuren putkimiehen sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi kutsuma konflikti on tosiasiassa sota. Jutussa korostettiin kuitenkin ystävämaan omaa diktaattoria vastavan hallitsijan avovaltaa, eikä syynä kapinaan pidetty millään muotoa putkosta.
Ja eikö tänä aamuna päästy lukemaan Hesarista (26.6.2023), että Venäjällä ovat entiset FSB-läiset perustaneet Angry Patrioits Club -nimisen organisaation. Kuulemma se on perustettu wagnerilaisia valankaappausyrityksiä vastaan, mutta se kritisoi putkosta ja vaatii tätä siirtämään joitain sodanjohtoon liittyviä valtuuksiaan muille tahoille.
Olen ottanut tämän kesän urakaksi (pääosin) Cao Xueqinin 1700-luvulla kirjoittaman kiinalaisen klassikkoromaanin Punaisen huoneen uni. Se on monimutkianen kudelma, jossa kaikella on monta merkitystä niin kuin erittäin runsaslukuisten henkilöiden nimillä. Varastokirjaston uumenista kaivettu käsillä oleva kappale on käännetty saksankielisestä lyhennelmästä, joten paljon on varmaan kadonnut mutkia matkasta. Erittäin harmillsta on, että Pertti Nieminen on suomentajan Jorma Partasen tekstistä toimittanut kaikki translitteroinnit Waden-järjestelmään, jota minä en hallitse, sillä nykyisin käytetään pinyin-järjestelmää. Seikka on oleellinen, sillä etenkin juuri noiden henkilöiden nimistä pitäisi tietää, miten ne ääntyvät ja mikä on niiden kiinalaisten merkkien muoto, sillä suuri osa juonesta perustuu niiden homonyymeille eli toisille samoin ääntyville sanoille – ja kaikki kiinalaiset nimethän tarkoittavat aina jotain. Vielä harmillisempaa on, että jotkut nimet on suomennettu, mutta toivon, että ne on nyt suomennettu yksiselitteisesti. Punaisen huoneen unta pidetään länsimaiselle ihmiselle lukukelvottomana juuri tämän polveilevan ja yksityiskohtaisen monimerkityksisyyden tähden, mitä tilannetta ei helpota, että henkilöitä on sellainen 400. Joten kun kirjoitan seuraavaa, syy on kiinalaisten – mitäs ovat kirjoittaneet tuollaisia romaaneja, jotka kirvoittavat lukijan monimutkaisiin hypoteeseihin myös muissa asioissa.
Putkonen on esittänyt yhdeksi syyksi Ukrainaan hyökkämiselleen sitä, että Urkainan itäosissa oltaisiin jotenkin sorrettu venäjänkielisiä. Kun Venäjällä tapahtui vallankumous, venäjän kieltä alettiin istuttaa kaikkiin sen valtavan alueen kansallisuuksiin ja siten vielä Neuvostoliiton satelliittivaltioihinkin. Tämä onnistui hämmästyttävän hyvin.
Kiinassa yritettiin samaa. Tulos oli huonompi, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä, koska vaikka vähemmistökansallisuudet puhuivat toisillleen vieraita kieliä, kirjoitus oli kaikille sama; heti ensi tökseen Mao olikin pannut kirjoitusjärjestelmän sellaiseen remonttiin, että sitä yksinkertaistettiin, mutta niin, että vanhojen monimutkaisten kirjoitusmerkkien käyttäjät saattoivat vielä tunnistaa ennen tuntemansa merkit. Kiinalainen kirjoitus on kuvakirjoitusta, joten sitä voidaan soveltaa moniin puhuttuihin kieliin, kunhan kielessä vain ei ole taivutusmuotoja, ts. ei tarvita esimerkiksi päätteitä. Kiinassa sanoja ei siis taivuteta mitenkään, ei esimerkiksi ole verbien aikomuotoja, ei monikoita eikä varsinkaan sijamuotoja.
Kiinalaisille saattaa olla vähän vierasta tuollainen kielestä nipottaminen, mitä Venäjä on Ukrainaan kohdistanut. Periaatteessa Kiinan ei olisi pitänyt innostua tällaisesta hankkeesta ollenkaan, ja syy on se, mihin Wang tuossa eilisessä Global Timesin jutussa hienoisesti viittasi. Nationalistinen kielipotiikka nimittäin saattaa mutatoitua itsevaltaista valtionjohtoa vastustavaksi sivupatriotismeiksi – niin kuin tuossa Wagnerin jutussa jo kävi, kun syntyi Angy Patriot Club.
Kiinassa ollaan tarkkoja siitä, mikä on patriotismia eli isänmaallisuutta ja mikä nationalismia eli kansallismielisyyttä. Partiotismi on hyvä Kiinankin mielestä, mutta se ei saa sekoittua nationalismiin monikansallisessa Kiinassa, eikä sen pitäisi Kiinan mielestä tehdä sitä monikansallisella Venäjälläkään. Nyt on vaarana, että Venäjällä käy niin – ja se sai alkunsa kielikysymyksestä, josta on vaikea aina sanoa, onko se lopulta nationalistinen vai patriotistinen.
Venäjä on siis katsonut, että venäläisiä sorretaan Ukrainassa, entisessä neuvostotasavallassa. Se haluaa muutenkin puolustaa kansalaisiaan ympäri maailmaa.
Kiinan lähestymistapa on tarkalleen päinvastainen, ja saattaapa olla, että se on tukenut Venäjää Ukrainan vastaisessa sodassa juuri nähdäkseen, miten pitkälle Venäjä on halukas menemään näissä kieliasioissa. Nimittäin Venäjällä Novosibirskistä itään kiina on lähestulkoon pakkoruotsin asemassa, ja yhteiskunnan ahkerimman kerrostuman jäsenistä hyvin monet ovat siellä kiinalaisia. Olen tällä blogilla monesti kuvannut sitä, miten Kiinan ja Venäjän rivikansalaiset eivät tule keskenään toimeen ja ovat siinä toimeentulemattomuudessaan valmiita riskeeraamaan päämäärät. Jos Venäjällä rupeavat nationalismi ja patriotismi menemään sekaisin eli aggressiivista nationalistisia kieleipolitiikaa ruvetaan pitämään isänmaallisuutena, Kiinaa ei välttämättä enää kiinnosta juuri se osa yhteistyöstä. Kiina on vaatinut kansalaisiaan sopeutumaan niiden maiden kulttuureihin, myös kieliin, missä työskentelevät, mutta aina se ei onnistu – varsinkaan jos ulkopuolelta tulleilla on kovin paljon enemmän valtaa ja erilainen/ankarampi työmoraali kuin alkuperäisväestöllä, mikä nimenomaisesti on tilanne Venäjällä Novosibirskistä itään.
Mutta sen veden Kiina sieltä Venäjältä tarvitsee ja sen se ottaa, koska muualta sitä ei ole saatavissa Kiinan väestön tarvitsemia määriä. Vesi on paljon, paljon vakavampi asia kuin jotkut tyhjänpäiväiset fossiiliset polttoaineet. Ihmiskunta pärjäsi 100 000 vuotta ilman öljyä ja kaasua, muttei ole ikinä selvinnyt ilman vettä.
Prigožin kumppaneineen päästettiin toissailtana kuin koirat veräjästä, kaikki rikossyytteet kumottiin ja Prigožin livautettiin maanpakoon ainakin virallisen ilmoituksen mukaan Valko-Venäjälle. Eilen kävi Venäjältä joku piipahtamassa Beijingissä, minkä jälkeen Kiina ilmoitti, että selkkaus on Venäjän sisäinen asia, minkä jälkeen Venäjältä ilmoitettiin tänään, että Prigožinin tapauksen tutkintaa jatketaan sittenkin. Tämä merkinnee sitä, että Kiina ja Venäjä ovat sama valtio, jonka sisäinen asia Wagnerin kapina on.
Tänään näytettiin telkkarissa kuvaa kokoustavasta Venäjän vallasväestä ja pääministeri Mišustinista. Mišustin näytti aidosti hätääntyneeltä. Hän peräänkuulutti Venäjän johtavan hallinnon yhtenäisyyttä, mikä merkinnee sitä, että sellaista ei ehkä ole ollut. Mielenkiintoista, että kansasta ei ole niin väliä.
Olen ollut ymmärtävinäni, että Prigožin on tahi oli putkosen luotetuin ystävä. En ihmettelisi, jos Wagnerin episodi olisi ollut Kiinan kosto. Kiinalla ja Wagnerilla on samansuuuntaisia projekteja Afrikassa ja putkonen oli jo pettänyt Kiinan liian pitkäksi venyneellä Ukrainan sodallaan.
Tai tällainen logiikka ainakin vallitsee Punaisen huoneen unessa, jossa kaikki pettävät toisensa.
Ehkä minun ei pitäisi lukea kiinalaisia klassikkoromaaneita...(26.06.2023)
Vaeltelua punaisessa huoneessa
Olen hiljalleen pääsemässä vähän sisään Punaisen huoneen uneen, kiinalaiseen kaunokirjalliseen tuotokseen, joka kuuluu neljän klassisen romaanin joukkoon. Periaatteessa tämä edustaa minun kategorioissani lastenkirjallisuutta, sillä pääosin tässä on kyse jälleen kerran siitä, miten vähän toisella kymmenellä oleva miespuolinen lapsi löytää pippelinsä, ja kirjassa kysytään, josko maailmassa on muutakin kuin se päähekilön pippeli.
Kirjassa pelataan sillä, että kiinan kielen sanat ovat pääosin yksitavuisia, mistä seuraa, että eri asioita merkitseviä, mutta samoin ääntyviä sanoja on paljon – siitäkin huolimatta, että kiinassa on toonit, ts. vokaalit voivat ääntyä neljällä eri tavoin "laulaen". Monet ihmisten ns. annetut nimet eli meikäläisittäin etunimet, mutta kiinalaisittain aina sukunimen jälkeen tulevat, ovat kaksitavuisia, ja ne tarkoittavat aina jotain. Esimerkiksi Xi Jinpingin nimessä Xi on sukunimi ja Jinping on annettu nimi tarkoittaen lähellä olevaa (tyyntä, tasaista) rauhaa – ja kiinassa sitten on paljon erilaisia "rauhoja" johtuen varmaan siitä, että siellä ei olla ikinä oltu erityisen rauhallisia.
Romaanin päähenkilö on nimeltään Jĭa Băoyù – minun osaamallani pinyin-järjestelmällä translitteroituna, paitsi että tässä luettavanani olevassa laitoksessa käytetään ns. Waden järjestelmää, jossa annetun nimen osat kirjoitetaan erikseen ja B:n tilalla on P; alkuperäisessä teoksessa, joka on 1700-luvulta, on tietenkin käytetty traditionaalisia, monimutkaisempia merkkejä, mutta nykyisillä yksinkertaitetuilla merkeillä kyseisen henkilön annettu nimi kirjoitettaisiin 宝 玉, jossa enimmäinen merkki esittää katon alla olevaa jadea eli korua ja jälkimmäinen jadea itsessään. Nimelle on selitys, sillä poika on syntynyt suussaan valkoinen jadekoru, johon on kirjoitettu eräitä säkeitä.
Hänen huomiostaan kilpailee moni, mutta etenkin kaksi serkkutyttöä. Toinen on nimeltään Lín Dàiyù; sukunimi tarkoittaa metsää – siinäpä onkin kaksi puuta rinnakkain – ja annetun nimen jälkimmäinen osa on sama jade kuin Băoyùnkin nimessä. Myös tämä henkilö kantaa kaulassaan vanhaa jadekorua, ja siinäkin on säkeitä, jotka, kuinka ollakaan, natsaavat Băoyùn kiven säkeiden kanssa. Toinen sukulaistyttö on annetulta nimeltään Băochāi 宝 钗, ja tässä nimessä puolestaan ensimmäinen osa on sama kuin Băoyùn nimessä eli koru – nimi kokonaisuudessaan tarkoittaa hiuskorua.
En ole vielä siellä asti menossa, että tietäisin, kumpi vie voiton, mutta koska olen lukenut tästä kirjasta paljon muualta, tiedän, että lopputulema tulee olemaan molempi parempi eli huonompi. Mutta tässä kirjassa myös homostellaan, ja itse asiassa kirja on nykylukijalle kiinnostavampi tämän 1700-luvun tapakulttuurin kannalta kuin varsinaiselta juoneltaan. Homoseksuaalisuus on aina ollut yleistä ja hyväksyttyä Kiinassa, mikä näkyy jo muinaisissa Kungfutsen (nimiin pannuissa) kirjoituksissa, ja itse asiassa homoseksi lienee ollut ainoa alue kiinalaisessa kulttuurissa, jossa säädyltään alhaisempi kuten kärryseppä on saattanut olla aloitteellinen jopa itsensä keisarin suuntaan. Tässä kirjassa homoseksuaalisuus vaikuttaisi olevan keino kanavoida hyvin nuorten poikein seksuaalisuus toisiinsa sen sijaan, että pamauttelisivat paksuiksi oman yhteiskuntaluokkansa tyttöjä. Tässä toimii välineenä suvun oma koulu, jossa näitä asioita harrastetaan pihan perällä mennen sinne ns. "pikkuasialle". Varsin merkillepantava on kohta, jossa ainakin minun silmääni vaikuttaa äiti prostituoivan poikansa homoseksuaaliseen suhteeseen juuri tässä koulukontekstissa. Äiti sanooa pojalleen tämän lyhennyksestä suomennetun kirjan sivulla 102: "[…] Sitä paitsi saat kiittää koulua nuoren Hsieh Panin arvokkaasta tuttavuudesta. Sen yhden vuoden aikana, jonka olet seurustellut hänen kanssaan, hän on lahjoittanut sinulle ainakin seitsemänkymmentä, kahdeksankymmntä taelia!".
Muualta lukemani mukaan kirja olisi jonkinlainen kungfutselais-buddhalais-taolainen symbolistinen esitys toden ja keksityn häilyvyydestä. Muodollisesti teoksen väitetään kuvaavan kahden yläluokkaisen perhen elämää. Toisen sukunimi on Jia (賈 jiǎ), mikä on homonyymi eli samoin ääntyvä sana sanan jiǎ 假 kanssa, joka merkitsee väärää tai kuviteltua, ja päähenkilö Băoyù polveutuu siis tästä suvusta. Suku on jakautunut kahdessa palatsissa asuviin perhekuntiin. Toisen pääsuvun nimi on kuulemma Zhen (甄, zhēn), mikä kuulostaa samalta kuin 'totta' tarkoittava sana 真, mutta näihin en ole vielä lukeissani törmännyt.
Väitetään, että epätotuutta edustava perhe olisi kuvaus tämän romaanin (红楼梦 Hóng Lóu Mèng) kirjoittajan Cáo Xuěqín 曹雪芹, (n. 1724 – n. 1763), omasta suvusta. Cáon elämästä ei tiedetä paljon mitään, ei edes tarkkaa syntymä- tai kuolinvuotta, mutta kaiketikin hän syntyi Nanjingissa ylhäiseen silkkitehtailijasukuun, jonka vauruas sitten lensi taivaan tuuliin. Jossain vaiheessa tämä hyvän perheen hulttionpuoleinen poika, ehkäpä vähän Băoyùn kaltainen, läksi viettämään kiertelevää elämää päätyen ennen pitkää Beijingiin. Beijingissä hän eli köyhyydessä rahoittaen elämäänsä ja juopoteluaan maaluksillaan. Maalauksia arvostettiin suuresti, ja ylipäätäänkin ystävät pitivät Cáoa hyvin lahjakkaana, eikä vain maalarina vaan myös runoilijana. Aikalaiset muistelivat Cáon työskennelleen ahkerasti jonkun suuren työn kimpussa, ja tämä työ lienee ollut Punaisen huoneen uni.
Tutkijat arviovat hänen kuolleen jossain neljän, viidenkymenen ikävuotensa välillä. Jäämistöstä löytyi sitten käsikirjoitus, jossa oli yhteensä kahdeksankymmentä lukua, paitsi että joitain yksittäisiä sivuja puuttui. Cáo tunnetusti oli lainaillut tekstejään kavereilleen.
Romaania on tulkittu runsaasti sen arvoituksellisen luonteen vuoksi, ja tätä toimintaa varten on syntynyt jopa oma tieteenlajinsa nimeltä 'rougeologia', 'punalogia'. Nimeä selittää itse teoksen nimen lisäksi se, että käsikirjoituksen joissain versioissa on punaisella musteella tehtyjä kommentteja. Näistä käytetään nimystä Punaiset versiot. Tämän monitukintaisen romaanin monitulkintaisuutta lisää se, että noin tusinassa säilyneessä käsikirjoitusversiossa on pieniä keksinäisiä eroja. Pelkkinä käsinkijoitettuina kappalein kirja kiersi aina vuoteen 1791.
Näissä säilyneissä, mitä ilmeisimmin konkreettisesti Caon omaa käsialaa olevissa laitoksissa, on viitteitä siihen, että tekstin olisi ollut tarkoitus jatkua valmistuneiden kahdeksankymmenen luvun jälkeen. Näiden viitteiden sekä Caon säilyneiden muistiinpanojen perusteella tekstiä alkoivat saattaa 'loppuun' Gao E ja Cheng Weiyuan, joiden jäljiltä lopulta painettu laitos tuli käsittämään 120 lukua.
Kirja on täynnä monimutkaisia juonitteluja, joita eri osapuolet tulkitsevat ja joihin suhtautuvat eri tavoin. Olen juuri kahlannut läpi kohdan, jossa Băoyù on tullut isoäitinsä luo; isoäiti nukuu divaanilla, ja siihen nojaa, tämäkin nukuen, kamarineito Kultavanne (valitettavastinimi on suomennettu, joten tästä ei nyt päästä selvittämään, mitä symboliikaa suhteessa muihin nimiin tässä mahtaa olla). Băoyù käy tyttöön käsiksi. Isoäiti herää siinä hötäkässä ja kimmastuu – kamarineito oli hänen tulkintansa mukaan yrittänyt vietellä hänen lempilapsenlapsensa, ja niin hän ajaa tytön saman tien talosta iäksi. Kultavanne hukuttautuu kaivoon. No, tämä on vielä ihan yleismaailmallista, sillä tällaisissa tapauksissa nainen on teitääkseni aina ollut syyllinen.
Ennen pitkää tieto hukuttautumisesta ja sen syistä kiirii Băoyùn isän korviin. Tämä on aina ollut ylpeä siitä, että hänen talossaan kohdellaan väkeä hyvin, ja hän on nyt sangen sydämistynyt poikaansa, joka on syypää hänen maineensa menetykseen. Isä päättää hakata pojan kuoliaaksi. Poika haetaan ja pannaan köysiin; hakkaminen tapahtuu pampulla jalkapohjiin. Aluksi työtä suorittaa henkilökunta, mutta koska nämä näyttävät olevan liian helläkätisiä, isä ottaa pampun omiin käsiinsä. Băoyù saadaankin veriseksi ja tajuttomaksi. Mutta paikalle ilmaantuu naisväkeä, jotka protestoivat, etenkin Băoyùn jo mainittu isoäiti.
Băoyù paranee ja hän on kuoliaaksihakkaamisyrityksen johdosta oikein mielissään, sillä isä ei ole sen koommin puuttunut hänen kevytmieliseen elämäänsä. Tämä onkin tavattoman mielenkiintonen rinnastus: yksi tekee itsemurhan, kun saa potkut palatsista; toinen ei ole moksiskaan, melkeinpä päinvastion, kun isä on yrittänyt tappaa siitä syystä, että on ollut syyllinen tuohon itsemurhaan. (9.7.2023)
Hong lou meng yli puolivälissä!
Kesä on ehtinyt jo niin pitkälle, että on nautittu sesongin ensimmäinen kanttarellikastike, ja Hong lou meng on edennyt sekin yli puolivälin.
Romaanin kirjoittaja Cao Xueqin kuoli vuonna 1761/3 nelissäkymmenissä. Hän siis eli aikana, jona Kiina oli huikeassa nousussa. 1700-luvulla Kiina oli maailman suurin talous, mikä monia ihmetyttää, kun 1400-luvulla se oli poltattanut valtamerilaivansa ja pannut Silkkitien kiinni niin, että Eurooppa joutui löytöretkeilemään ja Kolumbus löytämään Amerikan, että saataisiin toinen väylä himoittujen itäisten ylellisyystuotteiden ja mausteiden tykö. Kiinassa kuitenkin tapahtui 1700-luvulla monenmoista. Tehtiin keksintöjä teollisuudessa ja maataloudessa esim. lannoitukseen liittyneitä, ja kun läntisten löytöretkeilijöiden hedelmät kuten peruna ja bataatti olivat rantautuneet uudellen syntyneiden Eurooppa-kontaktien myötä Kiinaan, seurauksena oli paitsi vaurastuminen myös huomattava väestönkasvu. Kiinan väestö kaksinkertaistui vuosina 1750-1850 200 miljoonasta 400 miljoonaan.
Hong lou meng eli Punaisen huoneen uni kertoo siis tästä takaisin viritettyjen länsisuhteiden ja ylettömän vaurastumisen ja väestönkasvun alusta, joka perustui kehittyneeseen maatalouteen ja teollisuuteen. Kirjoittaja itse kuului alkujaan silkkitehtaillaan rikastuneeseen sukuun.
Kirjassa talous ja raha ovat koko ajan läsnä. Jos perustetaan valtava moniosainen puisto, kuvataan paitsi sen kasveja, siltoja ja keinotekoisia rotkoja ynnä näihin paikkoihin sommiteltuja kalligrafisia kylttejä myös se, miten perustaminen on rahoitettu ja miten sitä jatkossa ylläpidetään. Kaikella on rahallinen(kin) hintansa, ja on varottava, ettei maksa liian vähän, sillä jos näin vaikka vahingossa käy, alkavat levitä juorut, että maksaja on ruvennut köyhtymään. Rahaan ja sen logiikaan pääsevät vain harvat käsiksi – kirjassa kuvatun rikkaan klaanin nuoriso on jotakuinkin tietämätön siitä, mitä raha tarkkaan ottaen on, ja tuo mainittu ongelma, että maksaa jostain vahingossa liian vähän, on aito.
Naisilla ei saa olla rahaa ollenkaan paitsi siinä mielessä, että he saattavat kontrolloida perheyhteisönsä kassasta joitain osia. Mutta yksi klaanin miniä muodostaa tästä poikkeuksen, herttainen, eloisa, tarmokas ja myös ilkeä Feeniks, joka on näillä avuillaan ja aviomiehensä statuksella saanut melkoisen aseman. Hänenkin tähteään himmentää ja ilkeyttään lisää, että hän ei ole synnyttänyt poikaa eikä tosin tyttöäkään. Hän on kuitenkin keksinyt tavan, jolla voi hankkia oma rahaa: hän suorittaa korvausta vastaan erilaisia manöövereitä maksukykyisten henkilöiden asioiden edistämiseksi suhteillaan.
Hong lou mengistä on puhetta useimmissa Kiinan kulttuuria käsittelevissä teoksissa, ja minulle on vuosien saatossa iskostunut mieleen, että romaanissa olisi kyse kahden suvun, Jia ja Zhen nimisten, valtataistelusta. Nimistä toinen olisi vääryyttä tai kuvitelmaa tarkoittavan sanana homonyymi ja toinen totuutta tarkoittavan. Viimeksi kirjoitin, etten ollut toistaiseksi törmännyt Zhen-sukuun ollenkaan, mutta väitteeni saattoi perustua translitterointieroihin. En tosin ole törmännyt Jia-sanaankaan, mutta sen älysin kyllä heti olevan sama kuin romaanin suomennoksesa käytetty Chia. Pinyinin mukaista Zhen-nimeä kirjassa ei siis ole sitäkään, tietenkään, mutta kas, esiintyy Chen, joka saattaa olla sama sana Waden translitteroinnilla… Tällöin toinen sukuhaara olisi klaanin fraktio – vielä en ole päässyt täyteen selvyyteen, kumpi on pääklaani ja kumpi fraktio… Yhtä kaikki, sukuhaarat elävät kahdessa eri palatsissa. Mutta tälläkän oletuksella Chenit eivät ole yhtään sen hyveelliempiä kuin Jiatkaan, ainakaan minun arvioni mukaan.
Mutta selvästikin kirjassa on kyse vanhan arvopohjan säröilemisestä. Kirjassa ei suorasanaisesti arvostella mutta kiinnitetään huomiota joihinkin asioihin sellaisella tavalla, josta kuultaa läpi, että kyseistä tapaa ei kirjoittaja yleisestä katsannosta poiketen välttämättä pidä – enää – hyväksyttävänä. Kiina on tänäkin päivänä ainoa maa maailmassa, jossa naiset tekevät enemmän itsemurhia kuin miehet, ja totta tosiaan, tässä Caon romaanissa naiset itsemurhaavat oikein urakalla. Tämä kirja ei siis analyseeraillen osoittele syitä, mutta länsimaiselle nykylukijalle tulee mieleen, että syynä on naisten elämän ahdas piiri, jossa pienessäkin asiassa "epäonnistuminen" tuhoaa elinmahdollisuudet. Tähän mennessä on itsensä tappanut erotettu kamarineito hyppäämällä kaivoon, sulhasensa yhtäkkiä toisaalle menettänyt nuori nainen, joka survaisee sulhaselta kihlajaislahjana saadun perintömiekan itsensä läpi ja jalkavaimo, joka nielee kultaa, kun Feeniks on kiusannut hänet hulluksi ja saamaan stressistä keskenmenon, jossa sikiö osoittautui pojaksi.
Feeniksille on juolahtanut mieleen, mitä mieleenjuolahdusta hän ei suinkaan salaa, että sikiön isä ei välttämättä ollut hänen ja po. jalkavaimon mies, sillä eihän Feeniks ollut tullut raskaaksi tästä miehestä – kiusallisen älykäs Feeniks ei siis välttämättä uskonut sitä vallitsevaa totuutta, että jos nainen ei tule raskaaksi, vika olisi naisessa.
Kun tarkkaan ajattelee noita mainittuja tapauksia kertomuksen kontekstissa, tosiasiaksi jää, ettei noilla itsemurhaajanaisilla ollut niissä erittäin ahtaissa sosiaalisissa kuvioissa muita mahdollisuuksia kuin itsemurha. Vaihtoehtoa jäädä elämään edes köyhänä kituen ei ollut. Ja tätä vasten Feeniksin juonittelut näyttäytyvät hyvin monisyisinä, sillä hänhän varastaa itselleen melkeinpä länsimaista vapautta – kylläkin lähimmäistensä äärimmäisellä kustannuksella. Yksityiskohtana Feeniksin elämästä mainittakoon, että hänen miehensä isä antaa pojalleen palkkioksi hyvin suoritetusta tehtävästä paitsi rahaa, myös 17-vuotiaan jalkavaimon. (18.7.2023)
Kaikki loppuu aikanaan, jopa Punaisen huoneen uni
Toissapäivänä päättyi kiinalaisen klassikkoromaanin Hong lou mengin luku-urakkani.
Harva on tätä kirjaa lukenut. Monissa lähteissä väitetään, että romanissa olisi kyse kahden eri suvun kohtalo(i)sta, mutta näin ei ainakaan minun lukemani, suomeksi saksasta käännetyssä versiossa ole, vaan kyse on yhdestä ja samasta Waden translitteroinnilla Chia- (pinyinillä Jia-)nimisestä suvusta ja sen kahdesta omissa palatsesissaan, Itäisessä ja Läntisessä, asuvista haaroista. Se useissa lähteissä Chen-suvuksi mainittu vaikuttaa minun lukemani perusteella annetulta nimeltään Wadenilla näköjään Chen-, pinyinillä Zhen-nimisestä Itäisen palatsin päämiehestä, jonka sukunimi on sis Chia/Jia siinä kuin Läntisenkin palatsin asujainten, joita johtaa annetuilta nimiltään kaksi veljestä, lukemiani kirjan suomennoksessa käytetyllä Waden translitteroinilla Cheng ja She.
Mitä romaaniin liittyvään totuutta (zhen) ja harhaa (Jia) tarkoittamiin homonyymeihin tulee, kumpikin perhekunta elää onloppupelissä samaa harhaa, näin sanoakseni. Chenin johtamassa Itäpalatisssa vallitsevat pintapuolisesti tarkasteltuna kovemmilta vaikuttavat arvot ja etenkin niiden käytäntöön soveltaminen, mutta Läntisen palatisin, periaatteessa vielä vanhan esiäidin muodollisesti johtamassa, tuntuisi vallitsevan humaanimpi henki. Mutta mutta. Kun suvusta otiin yksi tytär naitettu jalkavaimoksi keisrarille, tämä sai vierailla lapsuudenkotonaan, jos hänelle voitiin taata keisarillisen arvon mukaiset puitteet. Tätä varten rakennettiin valtava puisto, Silmänilon puisto, johon vierailun jälkeen majoitettiin Länsipalatsin nuoriso runollisesti nimettyihin taloihin. Puiston asujaimisto tuli koostumaan perheen murheenkryynipojasta Pao Yüsta ja hänen nuorista naispuolisista sukulaisistaan. Kuten jo viimeksi kirjoitin, puistossa vallitsivat henkisen väkivallan orgiat, joista seurasi melkoinen määrä ruumiita. Kun Pao Yün tyttöseuralaisia naitettiin, tämä suri näiden kohtaloa, nämä kun joutuivat vaaralliseen miesten maailmaan pois kauniista naisten puistosta. Mutta tässä kirjassa ei miesten maaimassa kuole kukaan toisin kuin siinä naisten mukamas hienostuneessa puistoidyllissä.
Miesten maailmassa ei ole mahdollista noudattaa niitä hyveitä, joita keisri ja Kungfutse vaativat, ja niin suvun miehet, myös periaatteessa hyveellinen, muttaa maailmaa tuntematon korkea virkamies Cheng, joutuvat vaikeusiin. Rangaistukseksi keisari takavarikoi suvun omaisuuden.
Jonkinlaista väittäjähahmoa miesten ja naisten maailmaojen kesken edustaa Feeniks, eräs sukuun naitu pojattomaksi jäänyt ykkösvaimo, joka on Pao Yün ideaalisena pitämän puiston pääjuonittelija. Mutta Feenikskin joutuu keisarillisen takavarikoinnin kohteeksi. Tosin hänen miehensä ottaa syyn niskoilleen Feeniksin harjoittamasta koronkiskonnasta yms. Feeniks katuu tekojaan – mutta ei sitä, että käytti hyväkeen asemaansa muita riistämällä, mistä keisari häntä/hänen miestään rankaisi vaan sitä, ettei ollut perustanut sitä sukusäätiötä, jota hänelle oltiin suositeltu, sillä tällaiseen säätiöön valtiovalta ei olisi päässyt käsiksi.
Feeniksissä on paljon piirteitä, jotka jossain muussa kulttuuripiirissä oltaisiin käistelty koomisina, muttei tässä kiinalaisessa. Kerran automatkalla pohdittiin isännän kanssa, onko olemassa kiinalaisia vitsejä. En tiedä yhtään. Niitä ei liene olemassa. Tässä kirjassa pelataan keskisyksyn juhlassa seuraleikkiä, ilmeisen globaalia laatuaan, jossa sermin takana palveliusväen rummuttaessa juhlijäiden kädestä käteen kiersi kukkiva kanelinoksa, ja kun rummutus pysähtyi, piti pysähtyä myös oksan, jolloin sen, jolle oksa jäi, piti kertoa kasku. Tästä ei tullut mitään. Yksi huono juttu kerottiin. Muut seurueen jäsenet eivät osanneet kertoa mitään hauskaa ja valitsivat mieluummin rangaistukseksi ylimääräisen ryypyn.
Lukemastani versiosta, jossa lienee paljonkin kadonnut käännöksiin, on poistettu, sikäli kun eri lähteiden väittämiin on nytkään luottaminen, yksi kerros kehyskertomusta, eli kiven tarina, johon viitataan lukemani version viimeisinä sanoina. Kuulemma tässä lukemassani laitoksessa olisi alkuperäisestä tekstistä noin neljä viidesosaa. Pääsosin lyhentäminen lienee koskenut kehyskertomuksen lisäksi lyhentäjän marginaalisiksi katsomia sivuhenkilöitä. Porukkaahan tässä kirjassa piisaa, ja kun henkilöillä, joilla on sama isä, voi olla sisaruksia, joilla on eri äiti tässä moniavioisessa heimossa, syntyy monenlaisia serkkuja, jotka "sisäsiittoisuuden" tähden ovat milloin kenenkin veliä tai siaria, veli- tai sisarpuolia, serkkuja, kälyjä, enoja, tätejä ja setiä, miten sen nyt kulloinkin ottaa kulloinkin puheena olevan henkilön kohdalla missäkin suhteessa; kulloiessakin kontekstissa käytetään juuri siihen sopivaa sukulaisuusnimitystä henkilön suhteen, joten siinäpä lukijalle paikoin vähän pähkäilemistä.
Koska kirjassa on käsitelty paljonkin miesten välisiä homoseksuaalisia suhteita, jäin käipaamaan yhtä lähteissä mainittua henkilöä, androgyynistä naista, joka pukeutui miesten vaatteisiin. Eräitä selvästi eroottisia shakkiotteluita kahden naisen välillä tässä sitä vastoin on kuvattu. Tämä homoseksuaalisuusaspekti on kiinnostava, sillä Kiinassa ei tietääkseni ole nyt esiintynyt minkäänlaista sateenkaariliikettä, mikä luultavasti johtuu jo itsensä Kungfutsen suopeasta suhtautumisesta seksuaalisuuden eri ilmentymiin. Kinassa ei oikein voida niitä tuomita, tai sitten pitää tuomita koko monituhatvuotinen kirjallinen historia. Siihen, miten erilaisten asioiden tiimoilta pyritään järjestämään hyviä, tavanomaista reippaampia teemabileitä, Kiinassa kuitenkin suhtaudutaan nuivasti, ja kun Tian an menin aukiolle ilmaantui Kungfutsen patsas, se tapahtui samaan aikaan, kun sateenkarihappaningit olisivat saattaneet puhjeta kukoistukseensa. Ilmeisesti patsaalla haluttiin viestiä, että sillä aihepiirillä on turha yrittää, lukekaa vaikka Kungfutsea. Kiinnostavaksi asian varsinaisesti tekee se, että Venäjä on nimitellyt Eurooppaa 'gayroopksi', joten jäämme seuraamaan, minkä kannan Venäjä ottaa moni-ilmeisen seksuaalisuuden suhteen rajattoman ystävänsä Kiinan kanssa.
Sikäli kun romaanissa esitetyistä väitteistä voi tehdä mitään johtopäätöksiä sen kuvaaman aikakauden todellisuudesta, Kiinassa vaikuttaa viljellyn 1700-luvun alussa sangen runsaasti erottista kirjallsuutta, "romaaneja ja novelleja vanhemmalta ja uudemmalta ajalta, rivoja lemmentarinoita ja seikkailukertomuksia kuuluisista kurtisaaneista ja muuta sellaista".
Mielenkiintoisinta tässä kirjassa on kuitenkin tapakultturi ylipäätään. Esim. se, että yhteiskunnassa oli vakiintunut instituutio, lapsivarkaat. Kohteet päätyivät orjattariksi tai jalkavaimoiksi, mutta periaatteessa tämä oli yhtä kiellettyä kuin hyväksyttyäkin. Jos palvelija halusi pois palveluspaikastaan, hänen perheensä piti ostaa tämä pois, paitsi tietysti jos palvelija erotettiin.
Tässä kuvataan mm. suvun erakkopyhimyksen hautajaiskulkuetta, jonka varrella oli lukuisia arvovaltaisten henkilöien pysytttämiä uhritelttoja, ja niiden kohdalla piti suruväen pysähtyä kunniottamaan pystyttäjiä. Että tie olisi aina saattueelle vapaa ja että tiedettäisiin, mitä kaikkea kulloinkin matkan varrella piti tehdä, kulkueen kärjessä etenivät esijuoksijat, jotka kipiivat sitten tiedottamaan, minkäläisiä kunnianosoituksia piti valmistautua suorittamaan. Surusaattue oli neljän peninkulman pituinen. Ja kun jotain kamarineidolta kuoli emäntä tai isäntä, laskettiin eduksi, jos tämä tappoi itsensä suojelijansa mukaan. Eräs neito tekee tämän kuristamalla itsensä. En tiedä, miten tämä tarkaan ottaen on mahdolista, mutta tämähän on romaani…
Jossain vaiheessa kuuluisaan puistoon arvellaan ilmaantuneen demoneja, ja niiden karkottamiseen järjestettiin mahtava spektaakkeli. Kaikki eivät olleet vakuuttuneita siitä, että niissä pulloissa, joihin ylimaagikko väitti vanginneen demoneja, olisi mitään. Etenkin nuorempi väki olisi toivonut saavansa "nähdä muutaman kummittelijademonin joutuvan kiikkiin ja räpistelevän ilmielävänä ahdistajiensa kynsissä". Kaiken kaikkiaan tämä kirja onkin kiintoisa kuvaus siitä, miten Kiinan kolme pääuskontoa tai -maailmankatsomusta, taolaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus, oli varattu eri tilanteisiin, erilaisten ongelmien ratkaisemiseen.
Huomiotani kiinnittivät myös nokkospalttinakankaat ja apinankarvaviitat sekä "kivinen kolmijalka tussinpolttoa varten". Naisia eivät lääkärit voineet tutkia kuin kokeilemalla pulssia verhon raosta pistetystä kädestä. Nuhaiset nenät pyyhittiin silkkipaperisiin kertakäyttönenäliinoihin. Teetä valmisitettaessa hienointa oli eräänlianen vuosikertavesi kuten viime vuonna kerätty sadevesi tai luumunkukilta sulaneen lumen vesi.
Oman kategoriansa muodostavat talouteen liityvä seikat kuten yleiset viljavarastot, viljan välitys ja ja sen proviisiot. Tähän liittyi myös rahalahjoja, joista Kiinassa on siis jo 1700-luvulla näytetty yritettävän päästä eroon, mutta käytäntöhän on vallalla edelleen. Ihmiset halusivat virkoihin juuri siksi, että niistä sai kerätyksi tällaisia lahjuksia, ja tältä osin "ikuiset ystävät" Kiinan ja Venäjä tulenevat hyvin toimeen. Tähän korruptioon kuului myös allekirjoitusten ja kokonaisten asiakirjojen väärentämistä.
Äärimmäisen mielenkiintoinen kirja. Suomenkielisen laitoksen ilmestymisvuosi, 1957, kiinnittää hiukan huomiotani...(23.7.2023)
