Tämä on sitten masentava kirja…
Sterfan Aust ja Adrian Geiges ovat saksalaisten laatuehtien toimittajia, toinen Der Spiegelissä ja toinen Sternissä, ja viimemeinittu on toiminut Kiinassa myös liike-elämässä. Niinpä heidän kirjansa Uusi keisari Xi Jinping pyrkii valottamaan aihettaan monipuolisesti. He kertovat mm., että neljäsosalla Kiinan väestöstä ei ole kätettävissään pudasta juomavettä ja että teollisuus on saastuttanut sairiaksi ja kuoliaiksi kokonaisia kyliä, mutta he kertovat myös, että kun Kiina ilmoittaa ympristötavoitteistaa, se usein loppupelissä ylittää ne – esimerkiksi pyrkimyksensä aurinkoenergian käytössä vuoteen 2020 mennessä se ylitti ne 50 prosentilla, ja vuonna 2017 se käytti uusiutuviin energioihin rahaa enemmän kun Yhdysvallat, EU ja Japan yhteensä. Mutta jos näin Kiinassa jonkin verran reppureissanneena saa sanoa, niin on kyllä syytäkin.
Menestyksen salaisuuksista päästöttömyyden vähentämisessä ensimmäinen on siis käytännön pakko: Kiina ei vain ole hukkumassa paskaan vaan on osin hukkunut jo. Mutta toinen salaisuus on se, ettei ympäristöasioilla hifistellä. Meillä vaikkapa sähköautot ovat leimautuneet kauniiden ja rikkaiden hömpötyksiksi, ja ikävä sanoa tämä entisenä puolueen jäsenenä, mutta kyllä se vain niin on, että Vihreät ovat syyllisiä tähän elitistiseen mielikuvaan. Kiinassa on tarkalleen päinvastoin, enkä malta olla oheistamatta tähän kymmenen vuoden takaista kuvaa, joka esittää sähkömopojen yms. kolikkolatauspistettä Xi'anissa ja Kiinassa kun ollaan, tietysti myös rahapuuta. Kuvitelkaapa meille tuon näköinen sähköautojen latauspiste!
Tiibetistä puhuessaan Aust ja Geiges eivät mainitse vettä "syylliseksi" vaikka se on. Sitä vastoin he toteavat, että vaikka Kiina epäilemättä on kohdellut tiibetiläisiä kovakouraisesti, tiibetiläiset eivät itsekään ole mitään herranenkeleitä, joskin kirjoittajat kuvaavat lähinnä näiden aseistautumista ja ylimitoitettuja itsenäistymishaaveita. Ehkä tuon olisi voinut tulkita myös karujen luonnonolojenkin seuraukseksi... Lisäksi olsi voinut mainita, että tiibetiläiset ovat keskittäneet myötätuntonsa lähinnä meditaatioon toimien käytännön elämässään periaatteella tiibetiläinen on tiibetiläiselle susi, ja vaikka kateus on yleisinhimillinen ominaisuus, se saattaa – ja usein sitä enemmän, mitä hurskaammasta tiibetinbuddhalaisesta on kyse – olla tiibetiläisten keskuudessa poikkeuksellisen korostunutta. Tästä voi lulkea vaikkapa Yangzom Brauenin kirjasta Tiibetin tyttäret tai kuunneella Ylen radio-ohjelmaa Norlha-nimisen sosiaalisena yrityksenä aloittaneen firman edesottamuksista. Aust ja Geiges kertovat yllättävästi, että heidän tiibetiläishaastateltavansa eivät kaikki kannattaneet dalai lamaa, mutta saattaa olla, että haastateltavat, jotka tiesivät lausuntojensa päätyvän julkisuuteen, vain sanoivat niin. En tietenkään epäile, etteikö tätä näkemystä Tiibetissä voisi esiintyä, mutta kyllä siellä tiuhemmin näkyy dalai-laman kuvia. Koska minun mielenkiintoni Tiibetin suhteen on kohdistunut lähinnä tiibetin buddhalaisuuteen, en ole perehtynyt niihin itsenäisyyshaaveisiin. Yllätyin lukiessani tästä kirjasta, että itsenäiseen Tiibetiin oltaisiin kaavailtau Tiibetin, Yunnanin ja Sichuanin lisäksi Qinghaita. – Olen monesti valittanut tällä blogilla, että minulta jäi nyt tässä elämässä Qinghai näkemättä...
Kiinaan ei siis enää ole ulkomaalaisilla oikeastaan asiaa eikä se johdu koronasta. Jo viisumianomuksen täyttäminen on tehty vastenmieliseksi. Ennen kaikkea uuden kontrollikoneiston massiivisuus tekee Kiinassa oleskelun mahdottomaksi, enkä todellakaan tiedä, miten siellä on ollut vuoden 2014 jälkeen mahdollista reppureissata – luulenpa, ettei mitenkään. Covid-19 -virusta on käytetty tekosyynä syventää jo alkujaan kohtuutonta valvontaa. Aust ja Geiges kuvaavat tätä kontrolikoneistoa, jossa matkapuhelimet ovat ensiarvoisessa osassa, sillä niiden avulla kansalaisten liikumista voidaan tarkkailla. Ennen asian saattoi ratkaista jättämällä puhelimen kotiin tai muuten sopivaan parkkiin jonnekin, mutta nyt ilman puheinta ei päse edes kauppaan. Lisäksi ovat tulleet kasvojentunnistusohjelmat. Aust ja Geiges toteavatkin, että Kiinasta on tullut jättimäinen digitaalinen vankileiri.
Mutta siihen kirjoittajat eivät kiinnitä huomiota, että tämä pienten ihmisten valvonta ei auta vähäkään Kiinan suurimpiin ongelmiin, jotka on korruptio, paikallisten kaadereitten mielivalta ja yritysten väärinkäytökset. Tuossa heinäkuulla – eli tapaus ei ehtinyt tähän kirjaan – Zhengzhoussa paikalliset pankit olivat käärineet ihmisten säästöt omiin tarkoituksiinsa ja kieltäytyivät sitten bisnestensä karille ajettua antamasta ihmisten nostaa pankista rahojaan. Tämä tehtiin sillä tavalla, että pankit väärensivät ihmisten sähköisten koronapassien statukset niin, että nämä eivät päässeet pois kotoaan, eivät pankiin/pankkiautomaatille, eivät ottamaan yhteyttä viranomaisiin eivätkä osoittamaan mieltäänkään. Tähän tapaukseen ennen pitkää puututtiin, mutta episodi kuvaa hyvin sitä, miten valvonta iskee vääriin tahoihin ja miten ne, joilla on pääsy esimerkiksi juuri päivittämään noita koronastatuksia, ovat Kiinassa aika hanakoita tarttumaan tilaisuuteen. Valvontamenetelmät ovat helposti väärinkäytettävissä, eikä siihen tarvita edes hakkerointia! Tässä kirjassa puolestaan kerrotaan tapaus, jossa varastettiin Venäjän malliin reippaasti yhteiskunnan varoja ja manipuloitiin pörssiä.
Ilmeisesti Xin korruptionvastainen kampanja on kuitenkin tuottanut edes jonkinlaista tulosta, vaikkei se ehkä läntisestä näkökulmasta ole suoranaisesti hyvä: "Kiinan yhteiskuntatieteiden akatemian psykologian laitoksella tehdyn tutkimuksen mukaan virkamiesten itsemurhien määrä on kakisnkertaistunut Xi Jinpingin toimikauden neljänä ensimmäisenä vuotena neljään edeltavään vuoteen verrattuna".
Kiinan hallnnon on aika siis vaikea puuttua yritysten ja virkamiesten suorittamaan eri tahoihin, myös siihen itseensä, kohdistuvaan jallitamiseen, sillä itse Xi Jinping tekee aivan samaa. Silmäänkuseminen on Kiinassa siis kunnioitettavaa toimintaa, ja niinpä ihmiset, jotka joutuvat kiinni korruptiosta, eivät yleensä edes käsitä, miksi niin kävi, sillä on niin paljon muita, jotka tekevät samaa eivätkä joudu kiinni, ja sitä paitsi tuota korruptiota on usein suorastaan vaadittu. Onhan käynyt ilmi, että Xin ajama Kiinan uusi silkkietiehanke on ollut vain ja vain menetelmä saada muita valtioita velka-ansaan. Menestyksekkäimmin näillä vippaskonsteilla on vedottu jonkun kehitysmaan vähintäänkin kyseenalaisen vallanpitäjän turhamaisuuteen, ja näistä tapauksista on kirjassa esimerkkejä niin Aasiasta kuin Afrikasta, mutta pahinta on, että miinaan ovat juosseet myös jotkut Euroopana maat. Paraikaa jännitetään, tekeekö sen vielä tässä meneillään olevassa maailmantilanteessa Saksa sallimalla kiinalaisten ostaa yhden satamansa. Tai osuuden siitä. Kiina on jo jallittanut monia maita näillä satamilla, lentoasemilla sun muilla, ja tapaukset ovat erittäin, erittäin yksiselitteisiä.
Kirjoittajat ovat Suuria Saksalaisa Laatulehtitoimittajia, joten vaikka Geiges ilmeisesti on jopa asunut Kiinassa, hän on ollut niin etuoikeutetussa asemassa, ettei liene liikkunut kaduilla rahvaan seassa, rahvaan alueilla. Jos hellä olisi kokemusta arkisesta katuvilinästä, he tietäisivät, että kiinalaiset eivät toisaankaan noudata mitään sääntöä tai normia, jos sitä ei ole joku vahtimassa. Olen käyttänyt tästä usein esimerkkinä sitä, että kiinalaiset eivät aja liikennevalojen mukaan, ellei risteyksen joka kulmassa ole kahta poliisia valvomassa. Ja ne poliisit pitää todellakin olla joka kulmassa, sillä jos ei ole, siltä kulmalta kyllä sujautellaan läpi. Eli Kiinassa on paikoin aivan välttämätöntä sellainen valvonta, joka meikäläisestä näkökulmasta on kauhistus.
En ollutkaan aiemmin tiennyt, että Kiina oli hakenut tähän ongelmaansa apua Singaporesta, jolla kuulema oli kansanomaisen tapakulttuurin kanssa samansuuntaisia ongelmia. Kirjoittajat siteeraavat Singaporen perustajan Lee Luan Yewia: "Ihmisten sivistäminen 'ensimmäisen maailman kansalaisiksi' on vaikeaa […] Ihmisten oli lakattava syljeskelemästä lattialle tai heittämsätä roskia kadulle. Tai virtsaamasta minne sattuu. Slummeissa eläessään he olivat vain hakeutuneet lähimmän puun luokse tarpeilleen. Ja jos hätä koitti hississä, tarpeet tehtiin sinne". Ja olen kyllä itse havainnoinut samanlaista käyttäytymistä Kiinan kaupunkien ns. vähemmän kehittyneillä alueilla. Esimerkiksi ihmiset saattavat olla koolla jossain, ja kun paskattaa, he vain laskevat housunsa alas ja kykistyvät niille sijoilleen, eikä siinä edes lause katkea.
Tässä kirjassa oli jotain ihan uuttakin tietoa. Olin kyllä tiennyt, että käsitetaiteilija Ai Weiwein isä oli runoilija, mutta sitä minä en tiennyt, että tämä oli kuulunut siihen pitkän marssin päätteeksi Yan'aniin asettuneeseen, Maon johtamaan vallankumouksellisten kaartiin, jonhon kuului myös Xi Jinpingin isä. Olin toki ihmetellyt, miten Ai Weiwei oli onnistunut hankkiutumaan 1980-luvulla opiskelemaan sellaiseen paikkaan kuin New York, sillä noihin aikoihinhan Kiinasta ei kovin helposti lähdetty opiskelemaan länteen mitään, kaikkein vähiten taidetta.
Xi Jinpingin menneisyyttä on käsitelty viime päivinä joka paikassa. "Tuntuu ristiriitaiselta ja myös on ristiriitaista, että Mao vainosi ja nöyryytti Xi Jinpingin isää ja myös Xi Jinpingiä itseään – ja siitä huolimatta tämä jatkaa Maon politiikkaa, ja vielä edeltäjäänsäkin voimallisemmin", kirjoittajat päivittelevät, mutta kuulemma Ai Weiwei puolestaan ei näe tässä mitään ristriitaa. Kommunistinen puolue vainosi myös hänen isäänsä, mutta tämä ei koskaan kritisoinut puoluetta joitain yksittäisiä menettelytapoja lukuunottamatta. Useimmille lukijoille tulee moisesta mieleen Tukholma-syndrooma, mutta jostain syystä Austille ja Geigesille ei tule. Minullehan on tullut myös mieleen, että Xi nimenomaan on päättänyt ryhtyä vielä suuremmaksi hirviöksi kuin Mao kostaakseen Kiinan kansalle ja kommunistislle puolueelle tuhoamalla ne siihen samaan, minkä kohteeksi itse aikoinaan joutui. Minä olen yleensä aina väärässä ja varmaan tässäkin, mutta pidän silti kiinni kyökkipsykologisesta näkemyksestäni.
Nythän sitten jo tiedetään, että Xi sai ikuisen aseman Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteerinä. Ei ole luultavaa, että hän luopuu vallasta ennen kuin kuolemassa. Hänen henkilökulttiaan rakennetaan jo Maon malliin täydellä höyryllä. En voi käsittää, miten kiinalaiset ovat voineet suostua tähän uuteen hirviöön, vaikka heillä on muistissa Mao!
Minua ei elämässä paljon lykästele, mutta siinä minua onnisti, että kerkesin käydä Kiinassa useampaan kertaan ennen maan suistumista jättimäiseksi vankileiriksi. Reissut olivat kaikki hyviä, myös viimeisin vuonna 2014, jolloin viisumikaavakkeen pääasaillinen funktio oli jo viisumihakijan nöyryyttäminen. Xi ei ollut vielä saanut koko Kiinan kansaa osallistumaan ulkomaalaisten häväistyshankkeeseensa, joten meillä oli jopa vuonna 2014 ihan hauskaa. Mutta nythän tilanne on jo toinen, ja jokainen, joka antautuu mihinkään tekemisiin yhdenkään kiinalaisen kanssa, on omasta puolestaan ihmiskunnan vihollinen, eikä asiasta ole enää pienintäkään epäilystä. Niin vain on, ja tämän muutoksen kanssa on elettävä.
Mutta minulla kävi siis mäihä. Muistot matkoista ovat mukavia, ja katson tästä tietokoneen ruudun yli välillä silmiäni lepuuttaakseni seinällä olevaa viuhkaa, jollaiset saimme itseltään taiteilija Zhao Giltä, jolla sattui olemaan Shanghain taidemuseossa näyttely vuoden 2010 reissumme aikaan. Joskus on käväissyt mielessäni, että ovatko kiinalaiset ehdoin tahdoin pyrkineet häpisemään minut ja muut, joilla on hienoja muistoja Kiinasta – sillä ovathan nuo muistot viime aikojen tapahtumien valossa tuleet häväistyksi ja minäkin osoittutunut hölmöksi, kun olen arvostanut maata ja sen taidetta, vaikka sillä on nyt hirviöhallinto.
Mutta tyhmyyksissäänkin voi joskus onnistua kokemaan jotain hyvää. Ja minulla on omasta mielestäni oikeus iloita muistoistani, vaikka Kiina nyt kaikin mahdollisin keinoin pyrkiikin halventamaan niitä. (26.10.2022)
