Mietin, mikä on ollut paras Kiina-aiheinen kirja, jonka olen lukenut, ja päätin, että luen sen uudelleen. Ja niin hain kirjastosta Pekka Mykkäsen teoksen Kiina rynnistää huipulle, jonka olin lukenut edellisen kerran heti sen ilmestyttyä 2004.
Ensinnäkin tässä kirjassa on hyvä päällyspaperi, tuo myyntitarkoituksiin suunniteltu kapine, jota perustellaan myös kirjan sidosasun suojelemisella. Mutta sitä, mitä suojellaan, ei sada koskaan edes näkyviin ainakaan kirjaston kirjoissa, joihin suojapaperit muovitetaan kiinni. Joten miksi suunnitella enää sidosasuja, kun kaupalliset tarkoitukset ovat syrjäyttäneet ne? Tässäkin kirjassa, sikäli kun selän raosta saattoi kurkistaa, on beige kangasmartioitu ylivetopaperi. Olisi edes rehellistä voimapaperia, joka on samanväristä ja sitä paitsi muodissa Kiinassa…
Kirjassa on vaaleanruskeat tikapuuvesileimatut etulehdet, joihin on painettu tummemmalla ruskealla Kiinan kartat, toiseen Kiina + naapurit, toiseen Kiina provinsseineen. Ratkaisu on tavanomainen, mutta hyvä. Koska olen sitten ensimmäisen lukemisen kaivannut kirjaa ja katsellut sitä antikvariaateista huonolla menestyksellä, olen arvellut, että yksi syy kirjan ajautumattomuuteen divarimyyntiin on takaosan 6-sivuisessa luettelossa Kiinan historiallisista tapahtumista. Sitä seuraavat lyhyet, ehkä hieman liiankin lyhyet, katsaukset Kiinan kansantasavallan johtajiin. Sitä seuraava hakemisto on jälleen erinomainen.
Mutta alku, sekin on hyvä, ei vain loppu. Kirjassa on mukava sisällysluettelo, jossa otsikoita täydentävät ingressit, samat, jotka ovat ingresseinä itse tekstipuolellakin. Kaikissa luvuissa asiat pyritään nivomaan ihmisiin, yksilöihin, jotka Kiinassa joutuvat elämään ja sinnittelemään. Painotus ihmiskohtaloihin on suurempi kirjan alussa ja vähenee loppua kohti, ja samalla tavoin aiheetkin ovat alussa hyvin Kiinan sisäisiä ja keskittyvät lopussa Kiinan ongelmiin ulkomaaliman kanssa.
Kirjan rakenne on tärkeä asia. Sitä vähätellään nykyisin, koskapa kirjojen elinkaari on näinä onnettomina aikoina melkein yhtä lyhyt kuin sanomalehden. Kirjan pituuskin on tärkeä asia, jota vähätellään vielä enemmän. Tämän pikakelauskulttuurin tarpeisiin sovitettu joutavanpäiväinen lyhentely on pilannut varmaan monta kirjaa. Ja tästäkin kirjasta - tai ei nyt suoraan… - on sitten myönnytyksenä tehty lyhyempi versio nimellä Isonenä kurkistaa Kiinaan.
Mutta tässä nyt käsillä olevassa Kiina rynnistää huipulle -kirjassa pääasia on kuitenkin siinä, että kirjoittaja joko todella rakastaa aihettaan tai ainakin työtään, joka oli Helsingin Sanomain kirjeenvaihtajana toimiminen Kiinassa. Ja tätä kirjaa tehdessään hän on selvästi kirjoittanut elämänsä kirjaa. Kirjassa on samaa intensiivisyyttä kuin vaikkapa Allenin Opus Dei –kirjassa, ja molemmat kuuluvatkin siihen lajiin kirjoja, jotka tulen lukemaan useaan kertaan niin kuin Dostojevskin teokset.
Vaikka tämä kirja on vanhempi kuin Sarasteen Kiina-kirja, tässä on jo puhetta jopa Kiinan suhteista Afrikkaan, mikä jostain syystä huolettaa tai kiinnostaa minua enemmän kuin Kiinan suhde vaikkapa Intiaan.
Kirjan ilmestyessä 2004 Mykkänen sai Bonnierin journalistipalkinnon sars-salailua käsitelleistä artikkeleistaan, jotka nostivatkin karvat pystyyn. Itse kirjassa tulin eniten shokeeratuksi itsemurhatilastoista. Länsimaissa miehet tekevät yli kolme kertaa enemmän itsemurhia kuin naiset, mutta toisin on Kiinassa, jossa naiset johtavat tässä lajissa miehiä 25%:lla. Kiinassa on viidesosa maailman väestöstä, mutta siellä tehdään puolet maailman naisten itsemurhista. Koko väestössä itsemurha on viidenneksi yleisin kuolinsyy, mutta 14-34-vuotiaiden ryhmässä yleisin. Luultavasti tilanne tulee vain pahenemaan muutosten edetessä.
Mykkänen nostaa esiin myös muita sellaisia asioita, jotka varmaan tulevat entisestään korostumaan nyt, kun talouteen on ilmaantunut yskimistä. Kiinahan tiedotti vastikään, että sen vienti ulkomaille supistui helmikuussa 25,7 prosenttia. Rahan vähyydessä helposti syrjäytyviä asioita ovat ympäristöongelmat, ja Kiina onkin jo ilmoittanut ajavansa alas ympäristöohjelmiaan.
Toinen luultavasti kärjistyvä ongelmarypäs ovat huumeet. Mykkäsen kirjan ilmestymisen jälkeen olemme muualta voineet lukea, kuinka Kiina on yrittänyt vähentää huumeiden salakuljetusta Myanmarista, Laosista, Vietnamista ja Thaimaasta. Esimerkiksi Kiina pyrkii auttamaan Myanmarin ja Laosin maanviljelijöitä huumekasveista luopumisessa. Ohjelmaan on kuulunut esim. ruoka- ja lääkeapua oopiumin kasvatuksen lopettaneille. Varsinkin Myanmarissa on saavutettu huomattavia tuloksia.
Kiina kamppailee huumausaineiden salakuljetusta vastaan etelän lisäksi myös Keski-Aasian vastaisilla rajoillaan Xinjiangissa. Xinjiang on ollut Iranista, Afganistanista ja Pakistanista tulevien huumeiden kauttakulkupaikka, mutta myös huumeiden käyttö siellä on lisääntynyt. Ja samalla aids.. Xinjiangissa esintykin eniten hiv-tartuntoja koko Kiinassa: 20 miljoonaa asukasta ja 25 000 rekisteröityä tartuntaa.
