Kati Parppein kirja Laatokan Valamo on ilmestynyt laskutavasta riippuen vajaa kymmenen vuotta ennen meneillään olevaa sotaa, tai vuosi ennen, jos sodan lasketaan alkaneen Krimin miehityksestä. Kun tätä kirjaa nykyisissä oloissa lukee, sen tekee meneillään oleva sota taustalla ja kiinnittäen enemmän huomiota kuin ehkä aikaisemmin olisi tehnyt siihen tapaan, miten Parppei kirjoittaa tai on kirjoittamatta. Näin siitäkin huolimatta, että tämä on vähän tällainen kahvipöytäkirja – iso formaaatti, iso leipätekstin riviväli ja paljon isoja kuvia, ja sisältö mahdollisimman harmiton.

Tässä yhteydessä on tietenkin syytä taas huomauttaa, että Suomen ortodoksinen kirkko ei ole tänä päivänä Venäjän kanssa samaa patriakkaattia siirryttyään Konstantinopolin alaisuuteen vuonna 1923. Tämän Parppei mainitsee kirjansa lopussa, epilogissa, mutta ei mainitse, että se tapahtui, ellen aivan väärin muista, Moskovan patriarkaatin aloitteesta, mikä nykytilannetta vasten olisi ehkä ollut mielenkiintoinen tieto. En tosiaankaan ole Suomen ortodoksisen kirkon historian asiantuntija, mutta harrastuksekseni lueskelemistani kirjoista olen saanut kuvan, että juuri siinä Suomen itsenäistymisen alla Venäjän ortodoksinen kirkko harjoitti kohtalaisen reippaasti epäilemättä maallisen valtiovallankin stimuloimaa Karjalan venäläistämistä, mistä Parppeikin kyllä tarkemmin sen ilmenemismuotoja kuvailematta paikoin muistuttaa. Olen muualta lukenut, että vuonna 1907 olisi perustettu Karjalan ortodoksinen veljeskunta, jonka puheenjohtajaksi tuli pappismunkki Kiprian, hän kun oli jo entuudestaan meritoitunut Karjalan lähetystyössä ja toiminut po. vuoden helmikuusta Salmin lastenkoulujen venäjänkielen opetuksen tarkastajanakin. Tässä yhteydessä on ehkä hyvä pitää mielessään, että Venäjällä vuosi 1905 oli ollut Japanille merisodan häviöineen ja verisunnuntianeen aika dramaattinen. Kiprianin ja kumppaneiden ahkeruuden seurauksena Karjalaan nousi huomattava määrä ns. venäläistämiskouluja vastavetona suomalaiselle kansakoulujärjestelmälle. Esimerkiksi Salmin Miinalassa oli kaksi koulua riporinnakkain, ns. venäläinen koulu että suomalainen.

Kirprianin ahkeruus johti lopulta sihenkin, että hänestä tuli Viipurin arkkipiispan apulainen/Sortavalan piispa siihen Valamon kylkeen vuosiksi 1913–1914. Tänä aikana hän – voisiko suorastaan sanoa etta stalkkasi – jokseenkin kaikkea, mitä lähiseuduilla ortodoksisen kirkon suoran vaikutuksen ulkopuolella tapahtui. Tämä saavutti sangen huomattavat, myös Venäjän kirkon johdossa huomiota ehkä jopa liiallisuuksin menneinä kiinnittäneet mittasuhteet, sillä kyllähän ne osaa väestöä siinä rajaseudulla tsaaria vastaan nostattivat ja loivat väestöryhmien välille tarpeettomia jännitteitä. Onpa jopa arveltu, että Kiprian Pietariin kutsuttuna ei ehkä olisikaan kuollut vain hoitamattomaan umpisuolentulehdukseen.

Yksi ongelma liittyi siihen, että Karjalan ortodoksieít eivät olleet kovin ortodoksia, siis merkityksessä puhdasopisia ortodokseja, ja heistä ehkä siksi haluttiin eroon? Salmissa esimerkiksi harjoitettiin alati Iljan/Elian päivänä härkäuhreja, joskin eläinuhreja suoritettiin ortodoksisen kirkon nimissä muuallakin Venäjän läntisen rajan tuntumassa. Ortodoksinen kristillisyys oli näillä alueilla kehittynyt omalaatuiseksi synkretistiseksi keitokseksi eri kansanuskojen kanssa. Venäjän kirkko saattoi tätä taustaa vasten olla sillä kannalla, ettei välttämättä ollut hyvä juttu, että Karjalan ortodoksit halauamalla halusivat pitää jumalanpalveluskielenä venäjän, vaikkeivät ymmärtäneet sitä. Tässä kenties alkoi jo Venäjän kirkonkin mielestä olla valistuneina 1900-luvun ensivuosikymmeninä taikauskon makua, minkä karjalaiset itsekin vähän niin kuin myönsivät. Jumalallisen voiman sanottiin tulevan juuri tuosta salaperäisestä kielestä, jonka tehon katsottiin perustuvan juuri noihin järjen ymmärryksen ulottumattomissa oleviin formuloihin. 

Mitään tällaista tässä kirjassa ei siis ole. Parppei toteaa itse esipuheessaan: "Sekä tutkimuksen lähtöajatuksena että sen loppupäätelmänä on, että historia on aina jonkun kirjoittamaa, ja että tuolla jollakin on ollut omat, kulloiseenkin aikakauteen sidotut motiivinsa menneisyyden suhteen". Parppein motiivi tuntuu ainakin tässä käsillä olevassa Laatokan Valamossa olevan, ettei nyt vain kukan vetäisi hernettä nenäänsä.

Kirjan alkuosa perustuu Kati Parppeisen väitöskirjaan, jonka aiheena oli Valamo-kuvan muokkautuminen. Loppuosassa tätä muokaukutumista tarkastelleen joidenkin matkajuttutyyppisten lehtikirjoitusten tai kirjasten valossa.

Asiakirjalähteitähän Valamon synnystä on erittäin vähän. Se koettiin varsinkin 1800-luvulle tultaessa ongelmaksi, joten niitä alettiinnin niin sanoakseni tuottaa. Monet edelleen vahvat käsitykset Valamon luostarin perustajista eivät itse asiassa saa aitoa historiallista tukea mistään, ja eräs tällanen väite on, että perustajiksi mainitut Sergei ja Herman olisivat tulleet Kreikasta. Tosin pitää huomauttaa, että uskonnollinen ja historiallinen todellisuus, luonnontieteellisestä puhumattakaan, ovat eri asioita, joten niistä esitettävät väitteetkin ovat tosia eri merkityksissä.

Historaillisessa mielessä ei suoranaisesti tiedetä, milloin Valamon luostari perustettiin. Kuten sanottua, kirjallisia aikalaislähteitä ei oikein ole, ja sekin, mitä on, on ristiritaista, mikä johtuu lähinnä juuri siitä, että uskonnollinen ja historallinen totuus ovat sekoittuneet, eikä niitä vaikkapa nyt 500-vuotta sitten osattu erillisinä pitääkään.

Mutta ajalla, jona tämä ero jo on periaatteessa nähty eli 1970- ja 1980-luvuilla diskurssia yritti dominoida Heikki Kirkinen, joka arveli luostarin perustamisen tapahtuneen viimeistään 1100-luvulla. Tosin useimmat veikkasivat tuolloinkin pikemminkin 1400-lukua.

Mutta 1980-luvun lopulla Natalia Olothina-Lind löysi moskovalaisesta arkistosta musiikki-aiheisen kokoelman seasta aiemmin tuntemattoman tekstin, jota ruvettiin kutsumaan nimellä Kertomus Valamon luostarista. Kirjoitus on ajoitettu 1560–1570-luvulle, ja näin se on vanhin tunnettu Valomon luostarin historiaa koskeva teksti. Tosin jos jostain kiistellystä asiasta pullahtaa jostain yhtäkkiä tuollainen teksti, minun hälytyskelloni alkavat oikeastaan vähän kilkuttaa.

Tämän tekstin perusteella Valamon luostari olisi perustettu joskus 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa. Tämä vaikuttaa uskottavalta, sillä näihin aikoihin Novgorodista lähti munkkeja perustelemaan uusia kilvoittelupaikkoja kuten sen toisen kuluisan Laatokan luostarin, Konevitsan. Konevitsan luostarin perustamisesta nimittäin on jotain kirjalllsia merkintöjä ainakin kronioissa, ja ne ajoittavat sen  juuri noiden vuosien kieppeille. Tähän kaikkeen oli kylläkin myös maallisia motiiveja, sillä luostarit toimivat myös merkkeinä maallisen vallan asettumisesta alueelle. Pähkinäsaaren rauhan raja vuodelta 1323 on ensimmäinen tunnettu Venäjän ja Ruotsin välinen raja, joskaan sen kulusta on vähintää yhtä suuri epävarmuus kuin Valamon luostarin synnystä. Mutta epäilemättä tämän rajan vahvistaminen maastoon jonkinaisella hallitsijan toiminnalla oli osapuolten intressissä, vaikka po. raja ei hetkauttanut tavallisia ihmisiä paljonkaan. Parppei kylläkin kertoo, että tämä luostarin asettuminen Valamon saarille ei tapahtunut ilman väkivaltaa paikallaista väestöä kohtaan.

Tämä lähde, Kertomus Valamon luostrista, ei kerro sitä, mistä Valamon perustajat tulivat, ja itse asiassa se nostaa päähenkilöksi Efrem Perekomilaisen. Se oli nimenomaisesti tämä Efrem, joka saapui, ja mukana seurasi Sergei ja joitain muita munkkeja. Efrem kuitenkin jatkoi kohta eteenäin perustaen Perekomin luostarin. Efremin lähdön jälkeen Sergei astui luostarin johtoon ja joutui sitten pyytämään arkkipiispalta Novgorodista apuvoimia pakanallisten tsuudien lyömiseksi näiden vastustaessa munkkien asettumista mailleen.

Mutta pian tämän lähteen mukaan alkoivat ongelmat jälleen, nyt veljestön keskuudessa siten, että veljestö suorastaan kääntyi Sergeitä vastaan. Syytä ei tarkemmin tiedetä, mutta olisko voinut johtua siitä, miten Sergei kohteli jokseenkin epäkristillisesti paikallisia asukaita? Emme tiedä, mutta teksti kertoo, että Sergei joutui pakenemaan Novgorodiin. Ja uudeksi johtaaksi valittiin Herman, josta ei kerrota juuri mitään.

Tekstissä on kuvaus Sergein maallisten jäännösten siirtämisestä Novgorodista Hermanin jäännösten viereen Valamoon, ja tässä monimutkaisessa prosessissa näkyy Novgorodin ja Moskovan kilpailuasema. Ja teksitissä on Kiril-niminen tyyppi, igumeni, joka "paholaisen neuvojen mukaan alkoi pitä vihaa kaikkia asukkaita ja Kristuksen veljiä kohtaan ja tämän vuoksi erotettiin igumenin tehtävästä".

Myös tässä tekstissä kuvataan nykyvinkkelistä pelkästään uskonnollisen todellisuuden piiriin kuuluva tapaus siitä, miten apostoli Andreas vieraili Laatokalla ja ennusti tuolla matkallaan, että sinne tullaan vielä perustamaan kaksi luostaria.

Sitä on spekuoitu, miksi Sergei ja Herman saivat Pyhän aseman niin myöhään kuin vasta 1819, vaikka jotkut muut Karjalaan luostareita perustaneet kuten Aleksanteri Syväriläinen saivat aseman paljon aikaisemmin. Parppei arvelee, että tähän olivat syynä tiedot, jotka levisivät Valamon keskustelu -nimisen kiistakirjoituksen muodossa – puheena oleva kiista koski Valamon maanomistusoloja. Ilmeisesti arvletiin, että Sergein ja Hermanin osallisuus tällaiseen loisi näihin pyhiin ja sitä myötä kirkkoon oudon valon. Samoin kuvaa ei suoranaisesti kiillottanut sekään, että veljestössä oli heidän aikoinaan ollut sen mittaluokan riitoja, että igumeni oli poistunut paikalta.

Mutta tosiasaissa Valamon luostari on perustettu useampaan kertaa. Luostari nimittäin autioitui kokonaan 1611, kun rajaseudulla olivat alkoaneet levottomuudet 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa, ja samoin kävi myös Konevitsan luostarille. Kertomus Valamon luostarista on siis kirjoitettu juuri ennen näitä tapahtumia.

Mutta luostari nousi tuhkasta sadan vuoden kulutua, kun Suuren Pojan sodan tienoilla vuonna 1715 Kirillo-Belozeron luostarin munkin asettuivat saarille. Liekö tämä tapahtunut vähemmällä sortamisella kuin edellinen perustaminen, sitä Parppei ei kerro, mutta kylähän siinä oli muuten meneillään toistaiseksi Venäjän suurin suomalaisiin kohdistunut väkivalta- ja muu tuhoaalto, Isoksi vihaksi kutsuttu.

Loppuosa kirjaa eli matkakertomusosuus vaikuttaa vähän kuin eri tarinalta kun alku. Sinänsä on mielenkiintoista, miten Vaalmosta kehkeytyi suuren luokan pyhiinvaellus- ja maallinenkin matkailukohde. Oma erikoisuutensa on siinä, että historiallisesti erittäin epäuskottavat, luostarissa viljellyt uskonnollisesti motivoidut kertomukset (kuten ruhtinatar Olgan suorittama Valamon perustaminen 900-luvulla heti Kiovassa kasteen saatuan sekä ruotsalaiskuninkaan Magnuksen hauta Valamossa) kiersivät näissä maallisissa, suhteellisen moderneissa, akateemisen historiantutkimuksen ajan teksteissä, vaikka niistä sitten oltaisiinkin todettu, että ne eivät voi pitää historiallisesti paikkaansa.