Martta Wendelin (1893–1986) teki päätyönään kuvia lapsuuden ikuisesta pyhäpäivästä. Hänestä on aiemmin ilmestynyt kaksi Jatta von Konowin laatimaa elämäkertatyyppistä teosta, oikeastaan aika samanlaista. Tuusulan museon näyttelyamanuenssin Päivi Ahdeoja-Määtän uusi kirja Wendelinistä on näitä laajempi etenkin henkilökohtaisen elämäkerran suuntaan. Tuusula on tässä avainsana, sillä viimeiset noin neljä vuosikymmentään, vuodesta 1947, Wendelin asui monien kultakauden taiteilioiden ennen kansoittamassa Tuusulassa. Tuusulaan hän rakennutti toisen talonsa; ensimmäisestä Käpylän talostaan hän joutui luopumaan jo kolmessa vuodessa rahaongelmien takia.
En ole suoranainen Marta Wendleinin ihailija, mutta olen aina pitänyt tähän töitään, ja nimeomaan juuri niitä kuuluisia Kotilieden kansikuvituksiaan, outoina, mutta mielenkiintoisina. Minusta nimittäin on tosiaankin kummallista, että aikuisille naisille suunnattu Suomen ensimmäinen naistenlehti Kotiliesi käytti vuosikymmenet kansikuvinaan selvästi lastenkirjakuvitusmaisia, ts. lapsille tarkoitetun näköisiä, kuvia. Kotiliesi aloitti ilmestymisensä tammikuussa 1923 kohderyhmänään Ahdeoja-Määtän mukaan perheenemännät ylimalkaan, mutta käsittääkseni lukijakunta tuli muodostumaan pikemminkin isompien maatalojen emännistä eli henkilöistä, joiden lapsekkaina pitämiselle ei ollut mielestäni kovin perusteltua syytä. Outoutta lisää hahmojen ilmeettömyys. Martta Wendelinin kuvien henkilöt ovat vähän kuin ortodoksisten ikoneitten hahmot, ideaalisia arkkityyppejä, mitä korostaa kuvien täydellinen liikkumattomuus.
Tällaisia seikkoja Ahdeoja-Määttä ei kirjassaan kuitenkaan pohdi samoin kuin ei Martta Wendelinin suhdettä suureen aikalaiskuvittajaan Rudolf Koivuun (1890–1946). Ahdeoja-Määttä toteaa, että jossain vaiheessa Koivu palkattiin Kotilieteen tuuraamaan Marttaa, ja Koivu hoiti kuulemma homman hyvin uskollisesti Martan tyyliin. Mutta nyt on kyllä sillä tavalla, että on vaikea sanoa, kumpi ole ensin, muna vai kana. Jos kuvien vuosilukuja katsoo, Rudolf Koivu teki ensin sen Kotilieden kansiin periytyneiden tyylisiä kuvituksia. Olisiko siis niin, että kun Koivun kannet Kotilieteen olivat samantyylisiä kuin Martan, se johtui vain siitä, että hän teki niitä omaan tyyliinsä, jonka Martta oli häneltä omaksunut? Tässä yhteydessä on muistettava, että Koivulla oli lukuisia kuvitustyylejä, joista tuo Wendelinin kaltainen oli vain yksi, ja hän käytti sitä "marttamaista" kyllä varhaisemmin kuin Wendelin. Olin odottanut, että tämä uusi Ahdeoja-Määtän kirja olisi pureutunut tähän problematiikkaan, kuvitustyylien käyttöön tuon ajan suomalaisessa kuvituksessa ja Wendelinin osuuteen tässä kokonaisuudessa. Mutta Ahdeoja-Määttä ei mainitse edes sitä, että Koivu oli aikoinaan korvannut Wendelinin Joulupukkilehdessä; syy olisi ollut kyllä kiinnostava tietää. Olisko syy ollut Wendelinin kuvien ilmeettömyys ja staattisuus, joista "synneistä" Koivua ei voi syyttää?
Wendelinin henkilökohtainen ongelma oli se, että hän halusi tulla tunnustetuksi taiteilijana, ei kuvittajana, ja Ahdeoja-Määttä peesaa häntä tässä asiassa. Tämä ihmetyttää minua, sillä Ahdeoja-Määttä on koulutukseltaan taidehistorioitsija. Minusta Martta Wendeliniä on aika vaikea pitää pätevänä taidemaalarina.
Graafisena suunnittelijana Wendelin sitä vastoin on pätevä, ja eräs seikka, jota tämän kirjan tekemisessä olisi ollut tilaisuus pohtia, kun pääsy lähteisiin on ollut näin erinomaisen hyvä, olisi ollut taiteen ja graafisen suunnittelun suhde po. aikana.
Mitä kirjaan erään ihmisen elämäkertana tulee, se on kyllä hurjaa luettavaa. Martalla oli ilmeisen onnellinen lapsuus, mutta aikuista elämää haastoivat lapsuuden perheen jäsenten vaikeat elämänvaiheet. Perheessä oli taloudellisia ja juridisiakin vaikeuksia, ja lisäksi lapsia kuoli. Pahin oli vuosi 1919, kun peräjälkeen hyvin lyhyin välein kuoli kolme Martan sisarusta, ja kyseessä oli vielä se vuosi, jona hän muutti Porvooseen Werner Söderströmin työpaikan perässä. Hän onkin tuolloin kirjoittanut lapsuudenystävälleen, että hänen hermonsa skrakasivat – eikä ole ihme.
Martan äiti asui hänen kanssaan aina siihen asti, kun Martan oma unelmien talo Tuusulan Annivaaraan tuli rakenteille sodan päätyttyä ja Martan Petsamosta kasvatikseen, tunnempana adoptoitavakseen, ottama Helena oli asettunut (1943) talouteen. Vuonna 1946 Ida-äiti nimittäin päätti itse elämänsä 80-vuotiaana. Kirjassa ei kerrota, miten 80-vuotias vanhus tämän teki eikä sitäkään, oliko Martta itse se, joka äidin kuolleena löysi, mutta olivatpa tapahtumat sattuneet miten tahansa, on siinä ollut olemista, vaikka kuolemantapauksista perheessä olikin ollut ennestään monenlaista kokemusta.
Martta säilytti suhteet onnellisen kymenlaaksolaisen lapsuutensa ystäviin läpi elämänsä. Olisiko tämä ollut syynä hänen jähmeisiin, aikuisille tarkoitettuhin lapsekkaisiin Kotilieden kansiinsa – tämä, että lapsuuden onnellisuus oli ikuisesti läsnä ja oli sellaisena kantanut hänet läpi raskaiden kokemusten, joten se saattoi kuvilla rohkaistuna tehdä sen myös muiden kohdalla? (11.8.2024)
|