Sivistyksen yötä seurasi sadepäivä ilman etukäteen suunniteltuja aktiviteetteja, mutta sattumalta paljon tuli suoritettua silloinkin.
Nimittäin kun olimme paikalliseen elämänmenoon hyvin integroituneen ystävämme Tarjan kanssa syömässä, puheeksi tuli se, että Heinolassa toimii edelleen sellaisen nykyään jo eksoottisen ammatin harjoittaja kuin suutari. Itse asiassa kyseinen henkilö on yhdistetty suutari ja pitokokki, ja kun viime vuonna teimme tällaisen vastavan reissun, nautimme suutari-pitokokin tekemää poikkeuksellisen maukasta lohikeittoa. Sitä siemaillessame sain häneltä muutaman hyvän neuvon nahan ompelun helpottamiseksi – noihin aikoihinhan minulla oli meneillään kolme eri laukuprojektia, joihin kaikkin kuului nahkaosia. – Kokonaan en halua laukkujani nahasta, sillä nahka on suoraan sanottuna aika painavaa.
Nyt siis kuulin, että suutari Reponen pitää yhä verstasta, vaikka hänelle tulee vielä tämän vuoden puolella kahdeksankymppiä mittariin.
On jonkin verran ongelmallista teettää töitä tuonikäisillä ihmisillä. Pohdin jotain eettistä strategiaa, miten voisin vaivat tätä ammattimiestä, sillä nyt oli sillä tavalla, että reppuni oli rikki. Asiaa ei muista, kun reppua ei tarvitse, ja sitä paitsi nykyisellä asuinpaikkakunnallamme ei ole suutaria. Jos joutuisin viemään repun korjattavaksi muualle, se merkitsisi kahta reissua sille toiselle paikkakunnalle – ensin viemään ja sitten hakemaan.
Ihminen voi toki myös ostaa uuden repun. Heinolan Lidlissä oli pariakaa reppuja kaupan, eivätkä paljon maksaneet, olisiko ollut 24 € tai jotain. Mutta se nyt matkassa ollut reppuni, vaikka onkin vanhahko, on suunniteltu läppärin kuljetteluun, joten siinä on rakenteita, joiden takia tavarat kuin tavarat saa pakattua niin, etteivät ne täysin mutruunnu. Jos nyt joku huono puoli pitää mainita, niin se on jo sinällän noiden rakenteiden tähden aika painava, ja nytkin, koska oli sateiset säät, piti olla mukana mm. toiset kengät.
Olin tietoinen, että suutari ei helposti sano ei, vaikka olisi syytäkin…
Menimme verstaan tietämille. Äkkäsin sen vieressä Abloyn lukkoliikkeen ja sitä myötä tilaisuuden vihdoin ja viimein saada kopion yhdestä vanhasta avaimesta. Sitä avainta oli vain se yksi kappale, ja ikävä kyllä, vanhetessaan sitä huomaa, että vara-avain saattaa olla tarpeen. Kävin ensin teettämässä sen avaimen, ja olin erinomaisen tyytyväinen, sillä vaikka en saisikaan reppua korjautetuksi, olin saanut hoidetuksi tämän toisen iäisyyskysymyksen luonteisen asian.
Sitten rohkaisin mieleni ja astuin sisään tilaan, josta oli käynti suutarin verstaaseen. Suutari kiipesi ylös kellaristaan. Hän on hämmästyttävän hyväkuntoinen, kun vertaa omiin ja appivanhempiini samanikäisinä. Aloitin tiedusteluni kysymällä, onko hänellä ylipäätään aikaa, sillä tarvitsin reppuni aika nopeasti eli siihen mennessä, kun lähdemme kotia kohti. Suutari halusi nähdä repun, joten kipaisin sen Juliana-yhteisöltä, joka oli siinä parin kortelin päässä.
Repusta oli irronnut toinen pää rinnan yli kiinnitettävästä remmistä. Se remmi on tarpeen, kun reppu on painava ja sen kanssa pitää taapertaa joltisenkinmoinen matka. On suorastaan hämmästyttävää, miten paljon reppu kevenee, kun sen remmin kiinnittää. Olin tästä matkasta selvitäkseni väsännyt siihen virityksen kengännauhasta, mutta se ei ollut järin toimiva ratkaisu.
Suutari tutki irronnutta kiinnitystä, joka vaikutti minustakin jo alunalkujaan vähän löperöltä. Suutari totesi, että hän tekisi siihen lähelle vielä lisäksi varmistustikit. Hänellä kuulemma oilsi jopa aikaa tehdä se tällä minun rajallisella aikataulullani ja että vitosen maksaa.
Kun tuon edellä antamani korjauskuvauksen lukee, jokainen käsittää, että se on kyllä enemmän kuin vitosen väärti. Koska olimme koko ajan menossa, suutari lupasi jättää valmiin repun Juliana-yhteisölle, ellemme olisi "kotona", ja minä jättäisin vastaavasti sinne maksun, joka olisi vähän enemmän kuin se viisi euroa.
Tulin saamaan reppuni ajoissa. Olin todella iloinen.
Suutarin hinnoittelusta tuli mieleeni äitivainaani, joka yritti tienata kolmilapsisen yksinhuoltajaperheensä elatukseksi, pikkuruisen palkkansa lisäksi, tuloja ompelemalla vaatteita (mihin hänelle oli koulutus) ja leipomalla karjalanpiirakoita (mihin hänellä oli perimätieto). Ompeluhommat tietenkin vähenivät vähenemistään – viimeinen tilaustyö taisi olla joku vanhainpäiväpuku. Ompelusta ihmiset älysivät maksaa aina vähän enemmän kuin äiti hinnaksi määritteli, mutta piirakoista eivät muistaakseni koskaan, vaikka äiti teki niitä halvemmalla kuin mikä oli kaupan massatuotteiden kappalehinta.
|