Palasimme Heinolasta kotiin Lahden kautta kiertäen. Lahdessa nimittäin on jo jokusen vuoden toiminut Malvaksi nimetty visuaalisten taiteiden museo, joksi on yhdistetty entiset Lahden taidemuseo ja Julistemuseo. Emme olleet tähän mennessä tulleet käyneeksi tuossa uudessa taidetalossa.
Sunnuntaina 29.9. oli sitä paitsi viimeistä päivää auki kesän päänäyttely, Jeremy Shawn oikeastaan yksi ainokainen, joskin moniosainen teos Jaksoton järjestelmä.
Shawn teos toi mieleen nuoruuteni, jolloin ihmismielen ja -ruumiin rajojen koettelu oli erityisen muodikasta ja siitä käytettiin nimitystä Body Art. tuolloin 1980-luvulla suunnan suuria tähtiä olivat mm. Abramovic & Ulay sekä Günther Brus. Nyt nähtävillä ollut Shawn kokonaisuus sisälsi useamman kankaan voimin videoita ryhmiin kuuluvista ihmisistä tavoittelemassa kehon ja hengen ääriulottuvuuksia. Sanon tarkotuksellisesti ryhmiin kuuluvista ihmisistä enkä ihmisryhmistä, sillä useimmissa näissä koitoksissa oli kysy henkilökohtaisista projekteista eli ryhmän osuus vaihteli. Joitain ryhmiin osallistujia haastateltiinkin videoilla.
Dramaattisin oli mielestäni katsomosta päin oikeanlaitimmaisin kangas, jolla aluksi näytettin kahta pariskuntaa suorittamassa huippuunsa viritettyä toiseen luottamista ja tarkkaa ajoitusta edellyttävää tanssillis-akrobaattista performanssia. Liikkeet olivat sellaisia, että jos joku menisi pieleen, oli ilmiselvästi mahdollista päästä hengestään tai ainakin vammautua vakavasti. Jo varsinaista esitystä katsoessa tuli väkisin mieleen, että sitä harjoiteltaessa ei oltu varmaankaan onnettomuuksilta vältytty, ja vidolla näytettiinkin myös harjoittelua – ei kylläkään loukkaantumisia – ja "pääpariskuntaa" myös haastaeltiin. Video oli kaikilta osiltaan vaikuttava, sillä kyllähän se loppujen lopuksi on niin, että fyysiset rajat meidän eksistensimme viime kädessä määräävät, olivatpa ne mitkä tahansa, joko tuollaiset kun noilla trimmatuilla tanssijoilla tai tai sellaiset kuin jollain syntymästään vakavasti kehitysvammaisella.
Muilla kankailla liikuttiin enemmän tai vähämmän sanottakon nyt vaikka hörhömmillä alueilla, ja ne osat teoksesta tuntuivat ikään kuin yhteenlaskettuina pohtivan antautuvan henkisyyden, kurinalaisuuden ja poliittisuuden ristyskohtaa.
Ja sitten kaikki nämä hajosivat yhtaikaa ja läpi kaikkien kankaiden kulki vähän kuin sähköisenä esitettyä kuolevaa kudosmassaa. Sillä kaikkia psyko-fyysisiä ideologioita edustavat ihmiset kuitenkin lopulta kuolevat. Siinä sitä sitten katsoja kysyy, että mitä tuo kaikki loppupelissä kannatti…
Jeremy Shaw vei yhden Malvan kolmesta kerroksesta, keskimmäisen. Sen alapuolella oli näyttely nimeltä Määränpää. Siinä oli kahdessa huoneessa erilaisia pakolaistarinoita, joista eniten huomiota kiinnitti Joel Karppasen journalistinen = luettavissa ja kuunneltavissa olevan tekstin + seinille ripustetut valokuvat Pitkän sillan tuollapuolen (Metropolis). Isännän kanssa pohdimme, että tekijällä tuntui olevan aika voimakas agenda, mutta jotenkin vaikutti toisaalta siltä kuin itse päähenkilöt eli maahanmuuttaja-Wolt-kuskit eivät olisi itse kokeneet itsään kovinkaan sorretuiksi. En ole analyseerannut, mistä ristiriita mahtoi johtua…
Koskettavin ehkä oli Iranista Suomeen muuttaneen Dzamil Kamangerin valokuvasarja, jossa hän esiintyy itse kadulla Zagrebissa ja Tallinnan Patarein vankilassa tekemässä helmikirjailua, kotimaansa perinnekäsityötä. Kuvissa on ytyä, mutta Kamanger onkin monen taiteenalan ammattilainen.
Kolmas tämän Määränpää-osan huone sisälsi myös vähän löyhemmin teemaan sopivia teoksia. Näistä mieleen jäi teemaan tiukimmin istunut Stefan Bremerin kuvasarja siitä, miten kännykät olivat kotimaistaan lähteneille tärkeitä myös siksi, että niissä oli tärkeitä kuvia taakse jääneistä ystävistä ja sukulaisista. Kuvasarja, jossa maahanmuuttajat esittelivät kuvaajan kameralle kännykältään sitä yhtä valitsemaansa kuvaa herätti aprikoimaan, miten kuvien "taiteellinen" arvo on muuttunut jotenkin tarpeettomaksi. Huom! olen laittanut "taiteellisen" lainausmerkkeihin. Kun olen katsellut sukulaisteni valokuvia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta, näissä joko studioissa tai kiertävän valokuvaajan ottamissa kuvissa pyrittiin tavoittamaan sen ajan esteettiset arvot kun taas nykyisissä kuvissa sanottakoon nyt vaikka että riittää aika paljon vähempi. On mietityttänyt sekin, miten verkkoviestinnän myötä kuvallisen ilmaisun taso on "romahtanut". Kun kuvittelin vielä väitteleväni tohtoriksi, väsäsin sitä väikkäriä oikeastaan juuri tästä näkökulmasta: 1960- ja 70-lukujen kaupallisista julisteista lähtökohtanani se, että tuolloin julistetaiteen katsottiin "rappeutuneen". Minua kiinnosti, mikä tarkkaan ottaen tulkittiin rappeutumiseksi. Tässä ajassa on siis vallalla vähän sama juttu: joidenkin kuten minun mielestäni kuvallinen viestintä on nyttemmin "rappeutunut", ja on kieltämättä kiinnostavaa, miksi katson, että se on rappeutunut...Mikä on sitä "rappeutumista"?
Ylimmässä kerroksessa on museon omista kokoelmista koottu otanta. Sillä oli nimenä Juuret kuten edellisenä päivän istumallamme seminaarilla. Esillä oli mm. Lahden taidemuseon ytimen muodostaneet Viipurin taidemuseon kokoelmasta periyneet teokset, jotka olivat aikansa evakossa Rautalammilla; Rautalammilla oli viime vuonna hieman toisenlainen otanta Viipurin taidemuseon säilyneestä kokoelmasta.
Vähän kuin teemana näyttelylle oli Tervetuoa messuille, ja näyttely olikin koottu takavuosien messujen tapaan. Julistemuseon aarteita esiteltiin vierekkäisillä videotykeillä esitettynä kavalkadina, joka toi mieleen 1980- ja 90-lukujen diaprojektoreilla tehdyt multimediat. Vaikka nykyisin vierekkäisten kuva-alueiden rajakohta varmaan oltaisiin saatu näkymättömäksikin, "saumakohta" oltiin jätetty nyt selvästi näkyviin, mikä lisäsi nostalgista tunnelmaa, vaikka mukana olkin sellaista liikkuvaa kuvaa, jota diaprojektoreilla ei oltisi voitu saada aikaan.
Kolmas iso teema Juuret-näyttelyssä olivat sitten varsinaiset "huonekalumessut", ja pääosassa Asko. Muiltakaan osin ei kerrottu näiden eri sanottakoon nyt vaikka instituutioiden perustajia, ei nyt sitten Askonkaan, mutta sen perustajahan oli Karjalan poikia, minkä varmaan voi tässä blogijuttusarjassa isomminkin mainita, kun Heinolassa oli juuri ollut tämän näyttelyn kanssa samanniminen Karjala-aiheinen seminaari.
Olipa kerran eräs pappissäädystä pudonnut käsityöläinen ja tällä Aukusti niminen poika. Poika kierteli taloissa kaupittelemassa isänsä tekemiä rukkeja. Aukusti halusi itsekin puusepäksi ja hankkiutui oppiin Sortavalan maalaiskunnan Myllykylässä sijainneeseen, Eero Mäkisen tehtaiden yhteydessä toimineeseen nikkarikouluun. Aukusti oli erityisen kiinnostunut Mäkisellä harjoitetusta työn koneellistamisesta. Aukusti oli Mäkisellä vielä silloin, kun firman perinyt Lauri "Eeron poika" Mäkinen, sittemmin Kuoppamäki, pisti siellä pystyyn paikallissosialismikokeilunsa.
Mäkiseltä lähdettyään Aukusti kierteli mm. Ruotsissa, missä pääsi tutustumaan sarjavalmistukseen.
Sisällissodan syttyessä Aukusti oli kolmekymppinen ja Viipurissa Pietisen puusepäntehtaalla työnjohtajana. Kun sota loppui, vapautui Lahdesta isohko puusepänverstas, kun sen tilat vuokrannut, juuri vankileiriltä vapautunut entinen pitäjä sai 35-vuotiaana halvauksen ja kuoli. Aukusti tarttui tilaisuuteen: hänestä tuli tämän Lahden Puusepäntehtaan uusi omistaja.
Aukustin tehtaan ensimmäinen hittituote oli kirjoituspöytä. Niitä häneltä tilasi 500 kpl kuopiolainen huonekalukauppias Juho Konttinen. Kirjoituspöytä oli tuotteena uusi tarpeellinen tavara erilaisia luottamustehtäviä hoitavalle maaseudunkin väelle. Kahden vuoden kuluttua kirjoituspöytäprojektin valmistumisesta Aukustin Puusepäntehtaalla oli toistakymmentä työntekijää. Tällöin hän teki aikakauteen nähden jotain erikoista eli kirjalliset työsopimukset työntekijöittensä kanssa. Vappu määrättiin vapaapäiväksi ja palkat sidottiin reiluin ehdoin indeksiin yms. Tässä näytti vaikuttava Myllykylän henki. Mutta se nyt sitten kesti vain aikansa…
Vuonna 1928 Suomen Puusepänteollisuuden Liitto teki matkan Saksaan. Aukusti, sukunimeltään Avonius (1887–1965), oli mukana mm. yhdessä edellämainitun Lauri (ent. Mäkinen) Kuoppamäen kanssa, ja matka tuli olemaan suomalaisen huonekalumuotoilun ja -markkinoinnin kehityksen kannalta merkittävä. Tähän aikaan Avonius oli huonekaluteollisuudessa jo iso tekijä. Ja Kuoppamäestä, mm. vuosien 1920-25 Suomen Messujen toimitujohtasta, tuli innokas saksalaisen muotoilukoulu Bauhausin alullepaneman funktionalismin puolestapuhuja mm. päätoimittamassaan Käsiteollisuus-lehdessä.
Vuonna 1931 Avonius vaihtoi firmansa nimen. Siitä tuli Asko-Avoniuksen Huonekalutehtaat, koska aikoinaan hänen sitä itse itselleen perustaessaan, 6. syyskuuta 1918, oli ollut Askon päivä. Saman tien hän vaihtoi oman sukunimensä Asko-Avoniukseksi. Vuonna 1940 yrityksen nimi lyheni Askoksi.
Otti aikansa, ennen kuin Aukusti Asko-Avonius kerkesi muilta kiireiltään paneutua perheen perustamiseen. Hänen mukaansa oli kyllä jo tarttunut jossain vaiheessa Arvi-poika, orpo, jonka kasvattivanhemmaksi Asko-Avonius oli ryhtynyt. Hän pani pojan kauppakouluun ja piti tätä viisi vuotta harjoittelijana tehtaallaan, kunnes vuonna 1938 perusti uuden tehtaan, jossa valmistettaisiin (aluksi...) metalliputkikalusteita neljänkymmenen työntekijän voimin. Sen johtoon hän pani tämän ottopoikansa Arvi Tammivuoren, ja tuotanto aloitettiin rautasängyistä. Tehtaalle tuli nimeksi Upo. (05.10.2024)
|