Kun pari päivää sitten kerroin olevani lukemassa Šiškinin Vihaa ja kaunettu ja ruvenneeni siinä samaan aikaan lukemaan jälleen myös Thomas Mannin Tohtori Faustusta, en ollut vielä Šiškinissä siinä asti, kun hän alkoi puhua Mannista. Ja siitä, miten Mannin ankaran tuomitseva suhtautuminen synnyimaansa edesottamuksiin oli ainoa oikea.

Šiškin kirjoittaa pitkästi Dostojevskista, jota pitää emäperkeleenä niin kuin minäkin. Dostojevski oli huono ihminen, mutta hyvä kirjailija, sillä hän kuvaa osuvasti venäjän kansanluonnetta – absoluuttista pahuutta. Šiškin ei ole sitä mieltä, että Venäjällä olisi vika vain johtajissa, vaan Venäjän pahuus, eettinen läpimädännäisyys, on kansassa itsessään sen syviä rivejä myöten. Tavan talliaisissa. Šiškinin mukaan tämä johtuu siitä, että venäläiset eivät koskaan kasva normaaleiksi vastuuntuntoisiksi aikuisiksi vaan ovat ikuisia keskenkasvuisia elleivät suorastaan pysyvästi kehitysvammaisia.

Šiškin ei kirjoita Ulitskajasta, joka johtaa minun lempparikirjailijoitteni elävien kirjailijoiden sarjaa yhdessä David Grossmanin kanssa. Ulitskaja ihmettelee monessakin teoksessa sitä, miten ulkomaalaiset ihastelevat Dostojevskia. En tiedä, ihastelevatko siinä mielessä kuin Ulitskaja tuntuu tarkoittavan, joten sanotakoon, että länsimainen sivistyneistö lukee Dostojevskia samasta syystä kuin rahvas katsoo kauhuelokuvia. Dostojevsi on siis lännessä lähinnä kauhuviihdettä. Mutta Ulitskajakin on kiinnittänyt Šiškinin lailla huomiota venäläisten keskenkasvuisuuteen, kun opettaja Vihreän teltan alla -romaanissa ihmettelee periaatteeasa jo aikuisten entisten oppilaidensa kyvyttömyyttä kasvaa eettisesti vastuullisiksi aikuisiksi: "Vai oliko niin, että myös Homo Sapiens -lajin, viisaan ihmisen, elämässä ilmeni jotain samantapaista kuin madoilla, hyönteisillä ja sammakkoeläimillä esiintyvä neotenia, jonka vallitessa lisääntymiskykyisiksi ei tullakaan täysikasvuisina yksilöinä vaan jo toukkavaiheessa, ja silloin nämä keskenkasvuisiksi jääneet oliot tuottavat kaltaisiaan toukkia koskaan aikusiksi muuttumatta". Ulitskaja onkin joutunut sodan puhjettua pakenemaan Venäjän hallintoa ulkomaille…

Šiškin toistaa saman kuin aika monet muutkin nykyvenäläiset kirjailijat kuten vaikkapa Viktor Jerofejev ja Artemi Troitski ja lukuisat Venäjää paitsi siältä käsin myös ulkopuolelta analysoineet kirjoittajat kuten Masha Gessen ja Svetlana Aleksievitš länsimaisista tutkijoista kuten Joshua Yaffasta, Elisabeth Shimpfösselistä ja Catherine Beltonista puhumattakaan. Käsitys Venäjästä ikuisena perikatona niin valtiollisesti, kansana kun yksilötasollakin on hämmästyttävän yksimielinen kaikissa mainituissa kirjoittajaryhmissä, joten Šiškin ei oikeastaan tuo tähän kuvaan juurikaan mitään uutta.

Kun Šiškin kuitenkin on aikusiuuteen asti Neuvotoliitossa/Venäjällä asunut, olisin toivonut, että hän voisi vähän valaista vaikka sitä, mitä Venäjä kuvittelee muun maailan siltä haluavan. Šiškinkin nimittäin toistaa sen minkä kaikki muutkin, että Venjä on omasta mielestäään kaikkien uhkaama ja muut halauvat viedä siltä jotain. Mitä Venäjä luulee maailman siltä haluavan? Eihän Venäjällä ole mitään, mikä kenellekään kelpasi? Joskus oli fossiilisia polttoaineita, mutta nyt vihreän siirtymän seuruaksena – mitä Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on sitäpäitsi kiitettävästi edistänyt – Venäjältä ei haluta enää edes niitä paitsi jotkut vinku-Intiat, jotka niitä vielä Venäjältä tuovat, vaikka nuo maat ovat ennestäänkin hukkumassa saasteisiin.

Ei voi ymmärtää… Mutta hyvä kirja tämä silti on, sillä tämä on vanhanaikaista sivistynyttä tekstiä. Kuin Thomas Mann.

Lopuksi pitää vielä muistuttaa, että paskiaismaisimmankaan kansakunnan jokainen individi ei ole paskiaismainen joka sekunti. Kerrankin olin rankassa räntäsateessä Nevski Prospektilla siinä Singerin kirjakaupan nurkilla; olin ottanut silmälasit pois päästä ja survonut ne takin taskuun, kun ylitin katua. Kohta juoksi perääni nuorimies, joka oli poiminut rillini sohjosta keskeltä suojatietä.