blogi/etusivu

Sain toissapäivä, jahka syksyisiin työleireihin tuli vähän taukoa, loppuun Hideo Yokohaman dekkarin 64.

Jo viimeksi siitä kirjoittaessani, kun olin lukenut vasta ihan pikkusirkaman, totesin, että tämä on oivallista lukemista niille, joita vieraat kulttuurit kiinnostavat. Nyt on syytä toistaa tämä väite. Tämä on todella hyvä kuvaus japanialisesta yhteiskunnasta.

Olen monesti kertonut japanin kielen opintojeni tyssänneen siihen, että olisi pitänyt ruveta opettelemaan hirmuinen määrä ilmaisuja, taivutusmuotoja yms. liittyen siihen, missä asemassa kulloisessakin puhetilanteessa henkilöt ovat suhteeessa toisiinsa. Se ei oikein tuntunut minun jutultani… On tietenkin vaikea sanoa, missä määrin tämä ilmiö on näkynyt tämän teoksen alkuperäisessä tekstissä, mutta suomennoskesta se ei ymmärrettävästikään näy. Kuitenkin tämä asiakokonaisuus on kirjan keskiössä: viime kädessä dekkarissa on puhe japanilaisen yhteiskunnan sosiaalisista hierarkioista ja siitä, miten niissä pyritään kiipimään. Miten saavutetuista asemista pidetään kynsin hampain kiinni – eivät vain ne, joiden oma asema on uhattuna vaan myös muut, joiden asema on riippuvainen noiden varsinaisesti uhattujen asemasta. Tässä kierteessä ollaan valmiita valehtelemaan ja salaamaan tietoja. Dekkarissa onkin käsillä jo haudatuksi luultu tälläinen valehdeltu ja salattu juttu, joka purskahtaa neljäntoista vuoden jälkeen pintaan, kun erilaiset hierarkioiden henkilösiirtymät odotettavissa olevine organisaatiomuutoksineen lankeavat yhteen aiheuttaen murtumakohdan.

Vaikka kirjalla on ikää, tapahtumat ovat sillä tavalla verrattain uusia, että tässä kuvataan myös viimevuosikymmenten viestintäteknologisia muutoksia ja miten ne ovat pykälä kerrallaan edetessään asettaneet uusia haasteita japanilaiselle salailu- ja valehtelukulttuurille. Haasteita ovat tarjoneet mm. jo se, että lankapuhelimiin ilmaantuivat näytöt, jotka kertoivat numeron, mistä soitettiin; puhelikioskitkin alkoivat kadota; tapahtumein yhteydessä kuvataan, oliko ja missä vaiheessa jo yleisesti käytössä kännykät vai vasta autopuhelimet…

Kun olin nuori, oli muodissa (mm…) teoria, jonka mukaan kulttuurit eroavat sen mukaan, vallitseeko niissä ihmisten sisäinen vai yksittäisten ihmisten ulkopuolelle eli yhteiskunnan väkivaltakoneistolle ulkoistettu kontrolli. Länsimaisissa, moraalitaustaltaan kristillisissä, yhteiskunnissa luotetaan siihen, että ihmiset kantavat itse vastuun valinnoistaan ja kontrolloivat itse itseään, etupainotteisesti – meillä on  "omatunto", joka estää meitä tekemästä vääriksi märiteteltyjä tekoja. Tälläisissa kulttuureissa kuten vaikkapa nyt Suomessa ihmiset kykenevät tämän saman omantunnon tähden tuntemaan häpeää vääristä teoistaan, olivatpa ne tahallisia tai vahinkoja.

Arabikulttuuri on tarkalleen päinvastainen. Siellä ihmisen ei kuulu itse kontrolloida vaikkapa nyt seksuaalisuuttaan, vaan yhteiskuntaan konstruoidaan kontrollikoneistoja, joilla ihmisiä pyritään ikään kuin ulkoisesti estämään tekemästä tiettyjä tekoja. Vaikutelmaa tehostetaan kovilla rangaistuksilla, jos vääriä tekoja tästä huolimatta esiintyy, ja käytössä on yleensä myös kuolemanrangaistus. Länsimainen ihminen katsoo helposti, että arabiyhteiskunnassa rangaistus on tällöin tullut vaikapa nyt siitä kielletystä seksuaalisest teosta – ja kyseinen yhteiskunta saattaa itsekin ilmoittaa asian olevan niin – mutta tarkemmin katsottuna rangaistus tulee tosiasiassa väkivaltakoneiston uhmaamisesta. Nämä yhteskunnat ovat ankaran hierarkisia, eivätkä kontrollimenetemät ole kaikilla hierarkian portailla samata, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että ulkoiset kontrollikoneistot ovat äärimmäisen alttiita väärinkäytöksille. Sormienläpikatosmisesta tulee valuuttaa ja normien kiertämisestä yleinen harrastus. Arabikulttuurissa ei tunneta sellaista häpeää kuin länsimaisissa yhteiskunnissa kyetään tuntemaan.

Sama pätee Kiinaan, jossa ei kielessä edes ole sanaa tarkoittamaan meidän häpeäämme. Kiinalaisilla diplomaateilla on taipumus suivaantua ylimitoitetun suuresti, jos heille sanotaan, että Kiinan pitäisi hävetä. Kiinalaisesta näkökulmasta länsimainen häpeä on sitä, että tuntee olevansa jotenkin kategorisesti ja peruuttamattomasti huonompi kuin muut. Yksikään kiinalainen ei ole ikinä kokenut olevansa huonompi kuin muut. Kiinalaista saa sortaa ja alistaa ja riistää ja vaikka hakata henkihieveriin, mutta hän ei tunne olevansa miltään osin huonompi kuin sortajansa. Miten hän voisi muka olla huonompi vain sillä perusteella, että joku pystyy alistamaan häntä – tuo joku nyt vain pystyy alistamaan, eikä sillä ole mitään tekemistä alistetun jonkin kummallisen "huonouden" kanssa. Niinpä Kiinassa on väkisin vahva ulkoinen kontrolli ja erittäin herkästi toteutettavat kuolemantuomiot, ja kontrolikoneisto on, tarpeetonta sanoakaan, läpikotaisin korruptoitunut.

Japani on erikoinen kulttuuri, jossa on käytössä molemmat kontrollimuodot. Se onkin sitten melkoinen pattitilanne. Siinä on todella vaikea elää niin, että molempia pysytyttäisiin noudattamaan. Siispä siellä on valtava määrä instituutioita, joiden kautta ikään kuin järjestyneesti rikotaan normatiivisia, perinteisiä ja virallisia kontrollijärjestelmiä vasta. Yksi esimerkki on yakusa, sikäläinen järjestäytynyt rikollisuus, ja vaatimattomammalla tasolla mielenkiintoinen on nuorten naisten pukeutumiskäytäntö. Viime mainittuun kuuluu mm., että nuoret naiset pitävät rautatieasemien säilytyslokeroissa vaihtovaatteet. Kun he lähtevät kotoa vaikkapa yliopistolle, heillä on vanhempien mielen mukainen "pukukoodi", mutta he vaihtavat asemalla toisen, muuta yhteiskuntaa varten tarpeellisen vaatetuksen. Näitä esimerkkejä on rajattomiin.

Yksi lieveilmiö tästä sekä sisäisestä että ulkoisesta kontrollista yhtaikaa ovat hikikomorit, vanhempiensa kodeissa asuvat nuoret, jotka eristäytyvät omiin huoneisiinsa. He kokevat, etteivät pysty elämään huoneensa ulkopuolella.

 

Tässä kirjassa on kaksi hikikomoria. Toinen on päähenkilöpoliisimiehen Mikamin tytär. Tyttö oli ensin ollut sulkeutuneena huoneeseensa, kunnes sitten yhtenä päivänä oli ottanut fillarinsa ja häipynyt – polkupyörä löydettiin erään aseman luota. Tytön erakoitumiseen oli syynä ulkonäkö. Hänen isänsä oli poikkeuksellisen ruma, mistä hänelle oli etua poliisin työssään. Tyttö ei nähnyt mitään hyviä puolia siinä, että oli perinyt isänsä kasvot. Ulkonäköpaineita pidetään yleisesti yhtenä syynä hikikomorin uraan, mutta tässäkin kirjassa tätä hypoteesia epäillään. Sama ulkonäkö kun voi olla sekä etu että haitta. Riippuu, miten elämänsä järjestää. Hikikomoritytön vanhemmat tulevatkin siihen johtopäätökseen, että tyttö karatessaan lähti etsimään omanoloistaan elämää. Isä toki arvelee, että rahattomana liikuskeleva tyttö joutuu helposti aika varallisiin tilanteisiin. Äiti puolestaan arvelee, että he, tytön vanhemmat, eivät vain olleet tytölle sopiva perhe enää ja siksi hän oli lähtenyt etsimään jotkuta/joitakuita muuta/muita, jotka hyväksyisivät hänet omana itsenään. Vanhemmathan hyväksyivät hänet ennen kaikkea omana lapsenaan, ja sehän on ihan eri asia, kuten kaikki tietävät.

Ulkonäköpainetta on mahdollista pitää ulkoisen kontrollin muotona etenkin naisiin kohdistuessaan. Sillähän rajoitetaan kulttuurisesti epäsopivaksi määritellyllä ulkonäöllä rasitettua naista. En tosin tiedä, miksi näin tehdään. Mahtava väitöskirjan paikka jollekin...

Toinen kirjan hikikomori on tekninen asiantuntija, nuori mies, jonka oli pitänyt nauhoittaa koodinimi 64 -tapauksen kuluessa tuleva mahdollinen kolmas lunnasvaatimuspuhelu. Nuori asiantuntija mokasi, tai miten sen nyt ottaa. Nahoitus joka tapauksessa ei käynnistynyt. Mies koki häpeää epäonnistumisestaan. Tässä vilautetaan sitäkin, että kokikohan hän olevansa syyllinen pikkutytön kuolemaan, mutta annetaan ymmärtää, että tutkimuksen kuluessa oli paljastunut, että tyttö mitä ilmeismmin oli kuollut eli tapettu jo aikaisemmin, ts. ennen po. kolmatta, nauhoittamatta jäänyttä puhelua. Tästä juolahtaa mieleen, että poika oli yksikertaisesti vain itsekeskeinen eli epäeettinen tuijottaessaan vain omaan virheeseensä näkemättä laajempaa kontekstia. Kirjassa annetaan ymmärtää, että tämän mittaluokan itsekeskeisyys, niin moraalista heikkoutta kuin onkin, on myös ymmärrettävää, ja poliisimies Mikami rupeaakin pitämään yhteyttä tähän nyt jo keski-ikäiseen hikikomoriksi ajautuneeseen mieheen. Hän soittelee tälle – iäkäs äiti vie puhelimen hänen huoneensa oven taakse – ja Mikami puhuu. Kirjan loppuun mennessä hikikomori ei ole sanonut takaisin sanaakaan. Tästä jää sellainen kuva, että kirjailija uskoisi, että näitä itsekeskeisiä hikikomoreita voidaan auttaa ulkoapäin, mutta Mikamin tyttären kaltaisten kohdalla on luotettava siihen, että he löytävät itseohjautuvasti oman tiensä, eli heidän kohdallaan sisäinen kontrolli, jos tässä yhteydessä voidaan niin sanoa, toimii.

 

Hideo Yokoyama ei siis itse vertaile sisäisiä ja ulkoisia kontrolleita varsinkaan kulttuurienvälisesti, mutta pohtii riskejä ja kustannuksia, jotka sisältyvät yhteiskunnan toimivuuden ulkoiselle kontrollille perustumiseen. Tässä kirjailijan erään romaanihenkilön sanoin: "[...] kun epäilys kerran herää eikä voida enää taata sitä harhaa, joka kansalle tulisi antaa, mikä tahansa auktoriteetti alkaa väistämättä näivettyä. Siksi sitä on vaalittava niin tarkkaan." (s.548)

Hirveästi ajatuksia herättävä dekkari! (14.9.2024)

Viimeksi muokattu: 15.09.2024
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 24 / 38 Seuraava sivu »