Minulta meni aika paljon aikaa tämän Juusolan uudistetun Israelin historian lukemisessa, sillä minun tietenkin piti uteliaisuuttani paikoin verrata tätä vuoden 2005 laitokseen. Tuo edellinen nimittäin oli aikanaan ollut mielestäni ehkä pikkuisen platku, minkä sanomalla en nyt tarkoita, etteikö aihe olisi minunkin mielestäni arkaluontoinen ja vaatisi jo kirjoittajan oman henkilökohtaisen turvallisuudenkin takia aika varovaista sanojen asettelua.

Kirja on pitkiltäkin pätkiltä sanatarkasti sama kuin edellinen laitos. Hämmästyttävimpiä kohtia olivat ne, joista nyt uutta laitosta lukiessani olin aivan varma, että tätä ei ollut vanhassa, mutta tarkastaessani jouduin toteamaan, että kyllä se nyt oli vanhassa tillilleen samoin sanoin. Päädyin selittämään harhaani sillä, että aika on nyt maailmanopoliittisesti toinen ja Israelin toiminta näyttäytyy nyt jopa pahemmassa valossa kuin tuolloin, ja toiseksi sillä, että edellistä laitosta lukiessani olin samassa boomissa lukenut mm. Avi Shilonin Menahem Begin -elämäkerran ja Ilan Pappen teoksen The Ethnic Cleansing of Palestine, joihin verrattuna jokseenkin mikä tahansa on platkua. Mutta on myös niin, että Juusola on vuosien saatossa tv-lausunnoissaan ollut aika toiveikas. Olen seurannut niitä ja kirjoittanut niistä blogilleni samoin kuin sitten tuonnempana kertonut, että miten tosiasiassa on käynyt; juttuja ei ole enää blogilla, mutta ne ovat minulla muuten tallessa, ja kävin niitä nyt sitten läpi. Noiden blogimuistiinpanojen valossa Juusola on ollut aika usein väärässä, minkä optimisminsa hän tämän uuden laitoksen epilogissa itsekin myöntää.

Joitain korjauksia on uudistettaessa tehty aika samanakin pysyneeseen tekstiin johtuen jo siitäkin, että uutta tietoa on saatu tai näkökulma on yleisesti muuttunut, ja vanha sanamuoto olisi ehkä tullut tänä päivänä väärin ymmärretyksi. Ja loppu vuodesta 2005 lähtien on tietenkin kokonaan uutta. Aika suuria muutoksia edelliseen on luvussa V, joka kertoo niinkin vanhasta asiasta kuin Israelin valtion muodostumisesta. Vanhemman laitoksen otsikkona tällä kohden on Israelin valtio, uudemman Massamuutto, mikä on ollut vanhemmassa viidennen luvun ensimmäinen alaotsikko.

Ylipäätään Juusola on korvannut ennen laajemmin käyttämänäsä sefardi-termin termillä mizrahl. Itse olen tottunut ymmärtämään sefardeilla Espanjasta karkotettuja juutalaisia, kun taas mizrahi-käsitteen olen tottunut varaamaan Lähi-idän juutalaisille, jotka pitkälti tietysti ovat sama asia kuin sefardit, sillä Lähi-itäänhän porukka Espanjasta silloin 1400-luvun lopulta pitäen lähti. Lähi-idän juutalaisista on nyt uudemmassa laitoksessa paljon enemmän puhetta, ja varsinkin Irakin, Marokon ja Jemenin juutalaiset saavat nyt aika hyvän esittelyn. Mainituksi tulee mm. että Irakin ensimmäinen valtiovarainministeri, Sassoon Eskell, oli Bagdadin juutalainen ja toiminut ministerinä jo osamanniparlamentissa.

Erityisen julmasti Israelissa on kohdeltu Jemenistä tulleita juutalaissiirtolaisia. Näiden lapsia kaapattiin ja sijoitettiin adoptiolapsiksi "parempiin" perheisiin jättäen vanhemmat ihmettelemään, mihin heidän lapsensa olivat kadonneet ja miksi. Kuulemma tämä tapahtui pelosta, että idän massat polkisivat muuten jalkoihinsa Israelin eurooppalaisen kulttuurin.

Sittemin Israeliin on saatu uudenlaisia idän massoja, nimittäin Venäjältä.

Edellisessäkin versiossa kuvattiin uuden Israelin heterogeeniseen juutalaisväestöön ja Ben-Gurioniin siihen liittyviä sanottakoon vaikkapa nyt persoonallisia suhtautumistapoja, mutta tähän uudempaan on lisätty seuraava – tai ainakaan en yrityksistä huolimatta löytänyt tätä vanhasta: "Sitä mukaa kun Ben-Gurion tuli tietoiseksi holokaustin merkityksestä Itä-Euroopan juutalaisille, hän alkoi pohtia Jemenin ja Marokon juutalaisten tuomista Israeliin, vaikka pitikin hietä "huonompana aineksena". Ben-Gurion olisi halunnut maahan Yhdysvaltojen juutalaisia, jotka eivät tulleet, ja Neuvostoliiton juutalaisia, jotka eivät päässeet. Myöskään holokaustista selvinneiden "laatuun" hän ei ollut tyytyväinen." Voisi olla Hitlerin suusta, eikö?

Edellä siteeratussa havainnollistuu se, että antisemitistisimmin juutalaiseen suhtautuu toinen juutalainen, varsinkin Isrelin juutalainen. Itse asiassa aika iso osa tästä Juusolan kirjasta käsittelee Israelin juutalaisten keskinäistä syrjintää, joka on vuosikymmenten saatossa lisääntynyt, mutta on aina ollut väkivaltaista. Eniten ihmetystä aiheutti se, kun 1995 juutalainen murhasi juutalaisen pääministerin (eli Rabinin) Israelissa, missä jokaisen juutalaisen pitäsi määritelmällisesti olla turvassa. Mutta juutalainen ei toisaankaan ole Israelissa turvassa toiselta juutlaiselta. Ihan joku päivä sittenkin saatiin lukea israelilaisesta mediasta, että useampi tusina siirtokuntalaisaktivisteja oli hyökännyt IDF:n komentajan ja tämän seurueen kimppuun Länsirannalla, mikä selkkaus johti viiden juutalaisaktivistin pidätykseen.

Perinteisesti israelilaisen juutalais-rankinglistan kärjessä ovat olleet Itä-Euroopasta saapuneen toisen ja kolmannen muuttoaallon siionistit, jiddišiä puhuneet aškenaasit. Mizrahit ovat olleet aina toisen luokan kansalaisia. Nokkimisjärjestys on herkästi muuttunut, jos aškenaasi on ollut holokaustin kokenut, ja siitä, miten paremmat juutalaiset haistavat holokaustijuutalaisen, vaikka sitten näiden lapsen, heikkouden, on hyvin kuvannut David Grossman teoksessaan Hevonen meni baariin. Kun Israelin juutalaiset lapset havaitsevat tällaisen heikkouden, julmuudella ei ole rajoja, enkä usko että Israelissa juurikaan keskustellaan koulukiusaamisesta, koska se vaikuttaa kaunokirjallisuuden valssa olevan institutionalisoitua, jonkinlanen menettelytapa, jolla lapsia rohkaistaan jo pienstä pitäen selvittämään, kuka on kuka. Lapsia tunnutaan muutenkin käytettävän aseina, heidän käytökseensä kun ei voida puuttua. Vaikkapa Safedissa ulkomaalainen saa aikuisten sijaan pelätä lapsia, jotka ovat erittäin aggressiivisia. Israel on minun kokemukseni mukaan ainoa maailman maa, jossa lapset eivät ole herttaisia.

Näitä juttuja on tosiaankin aika vaikea tajuta, edes käsittää tosiksi, ja siksi saattaa olla, että kaunokirjallisuudesta ja elokuvista on enemmän apua kuin tietokirjoista. Otan Grossmanin teoksen rinnalle toiseksi esimerkiksi Israelin juutalaisesta tappavasta nokkimisjärjestyksetä Amos Ozin omaelämäkerrallisen teoksen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Siinä nokkimisjärjestyksellä ajetaan itsemurhaan Amos Ozin äiti. Kertomus kuvaa monipolvisen arvojärjestelmän ja sen käytäntöön soveltamisen tuhoavaaluonnetta, jossa kukaan ei tunnusta syyllisyyttään, olivatpa tapahtumat miten selviä tahansa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää yrittää löytää parempaa seuraa ja hylätä perheensä, ja Amos ottikin itselleen jopa täysin uuden sukunimenkin, juuri sukunimen Oz. – Tuo livahti minulta tähän vähän vahingossa, sillä oikeasti minun piti kirjoittamani tuosta hetorogeenisuudesta suhteessa Israelin aika nopeaan oikeistolaistumiseen, kun alku kuitenkin oli ollut aika pitkälti vasemmistolaisten käisissä, ja yhteiskunnan nopeaan muuttumiseen monella rintamalla. Juusola kirjoittaa: "Oikeiston voittoon vaikutti myös Likudin johtajan Menachem Beginin karisma. Suurenmoisena puhujana tunnettu Begin vetosi erityisesti itsensä syrjityiksi kokeneisiin mizraheihin".

Nimittäin Oz kertoo asiasta vähän toisella tavalla. 12-vuotiaana hän meni elegantin aškenaasi-isoisänsä kanssa kuuntelemaan Beginiä. He asettuvat itsetietoisina aškenaaseina aškenaaseille varattuun etupenkiin, ja salin takaosaan saivat tulla, jos mahtuivat, druusit ja sefardit eli mizrahit, joista osa joutui jäämän salin ulkopuolle. Tämä selvä, mutta Beginin puhelahjoista on nyt sitten muitakin näkemksiä kuin Juusolan. Nääs kun heprea ei ollut ollut arkinen puhekieli pariin tuhanteen vuoteen ennen kuin se otettiin uudelleen käyttöön Israelin valtiota perustettaessa. Kieli muuttui kovaa vauhtia, kun varsinkin puhekielessä sanat hakivat merkityksiään. Begin äärioikeistolaisena ei ollut ihan eturintamassa seuraamassa uusia tuulia. Ozin mukaan vuoden 1950 kieppeilla noin 25-vuotiaat ja nuoremmat puhuivat jo ihan eri hepreaa kuin Beginin tuolloin kuitenkin vasta nelissäkymmenissä oleva sukupolvi. Niinpä kun Begin puhui tuossamainitussa puhetilaisuudessa aseista ja asevarustelusta, hän käytti vanhanaikaisia sanoja, jotka olivat jo ajat sitten siirtyneet merkitsemään kyrpää ja nussimista. "Saliin levisi ällistynyt hiljaisuus. Mutta Begin ei huomannut sitä. Hän korotti ääntään ja raakkui voitonriemuisesti: Jos minä olisin nyt pääministeri, niin meitä varustisivat (eli sanan uuden vakiintuneen merkityksen mukaan nussisivat) kaikki – aivan kaikki! Kaikki!" Eturivin aškenaasivanhusten keskuudesta kuului muutama voimaton, epäröivä taputus. Mutta koko muu valtava kuulijakunta epäröi, kuin kukaan ei voisi uskoa korviaan."

Jo Neuvotilliton lopulta lähtien sieltä alkoi virrata väestöä Israeliin, mikä on synnyttänyt maahan uuden eliittiryhmän. Vaikka oikeaoppisemmat Israelin juutalaiset halveksivat näitä "makkaransyöjiä", jotka olivat usemman sukupolven ajan vieraantuneet juutalaisesta elämäntavasta, nämä ovat hyvin koulutettuina olleet luomassa Israeliin korkean teknologian teollisuutta. "Talouden liberalisointi on synnyttänyt maahan pienen oligarkien ryhmän samalla tavoin kuin muuallakin Lähi-idässä tai vaikkapa Venäjällä", kirjoittaa Juusola. Tässä kohden on hyvä muistaa se, että Neuvostoliitto oli alkanut tukea Israelia jo heti vuonna 1947 ja varsinkin se, että palestiinalaiset kommunistit olivat olleet Israelin puolella, mikä johti ristiritoihin palestiinalaisten keskuudessa, kun osa tietenkin vastusti siionismia. Nämä seikat ehkä vaikuttivat siihe, että Netanyahu oli niin ylen hämmästynyt, kun Venäjä ei tullutkaan Israelin avuksi nyt meneillään olevassa selkkauksessa, ei, vaikka Netanyahu oli ja on ehkä vieläkin niin hyvä Putinin kaveri. Siitä sen sijaan Netanyahu ei televisiossa näytettyjen kuvien perusteella ollut lainkaan hämmästynyt, että ICC antoi hänestä  pidätysmääräyksen. Hän näytti oikein riemuitsevan, kun oli näin päässyt Putinin kanssa samaan kerhoon. Yoav Gallant, entinen Netanyahulta potkut saanut puolustusministeri, vaikutti kuitenkin lamaantunelta. Orban kutsuikin, vaikka Unkari on olevinaan on ICC:n jäsen, Natanyahun vierailule näyttääkseen, ettei hän pidätä Netanyahua, ja epäilemättä Netanyahu vielä valtiovierailee Unkarissa niin kuin Putinkin survoutui Mongoliaan. En tosin tiedä, kutsuttiinko Putin Mongliaan vai kutsututtiko hän itse itsensä.

Syntyykin mielenkiitoinen kuva. Ulkopuolisestahan tilanne tuossa Välimeren pohjukassa on yksinkertainen: rauhahan tulee heti, kun Israel asettu nille rajoille, jotka sille määriteltiin vuonna 1947, jos kohta arvelisin palestiinalaisten tyytyvän siihenkin, mitkä rajat olivat vuoteen 1967. Kun jotkut väittävät nyt meneillään olevasta sodasta, että Isreal jotenkin muka puolustisi itseään hyökkäystä vastaan, niin sehän on sellaista paskapuhetta, että moiseen pystyvät vain venäläiset ja Israelin juutalaiset. Mainituilla kansallisuuksilla on ilmiömäinen kyky pitää kiinni omasta, itsekin valheeksi tietämästään kannasta, vaikka kaikki tosiasiat puhuvat sitä vastaan. Normaalilla persoonallisuuden rakenteella varustettujen ihmisten näkemyksen mukaan siellä tällä hetkellä – niin kuin modernin Israelin aikaan aina ennenkin – palestiinalaiset ovat ne, jotka puolustautuvat. Kuvan mielenkiintoisuus perustuukin nyt siihen, että Israelin juutalaiset kenties jatkavat palestiinalaisten simputtamista peittääkseen sillä omat keskinäiset väkivaltaisuutensa.

Tosin voidaan perustellusti kysyä, mitä edellytyksiä palestiinalaisilla olisi pyörittää omaa valtiota. Palestiinalaiset ahneuttaan tai ainakin periaatteellisuuden puutettaan myivät itse maitaan juutalaisille, jopa ne palestiinalaisjohtajat, jotka kielsivät tavallsia ihmisiä myymästä. Korruptio on valtavaa. Ja ongelma on myös palestiinalaisten korkea rikollisuus. Juusolan väittää, että "murhien määrä suhteessa väestäöön on Israelin arabien parissa korkeampi kuin Yhdysvaltojen mustilla", ja kuulemma "OECD-maista on vain Kolumbiassa ja Meksikossa tilanne on pahempi".

Jonkin verran ihmettelin Juusolan käsitystä, että Iran olisi muodostunut Israelin päävihollisekksi vasta reilu kymmenen vuotta sitten. Sitäkin vähän ihmettelin, että Juusola yhdistää Hizbollahin – jonka hän kirjoittaa Hizbullah – Libanonin lisäksi Syyriaan, ei niinkään Iraniin.

Mitä heterogeenisiin oloihin tulee, tokihan on myös niin, että ne pitävät virkeänä. Telkkarista on tullut kahteen kertaan saksalainen Volker Heisen ohjaama ja 70 eri kuvausryhmän toteuttama leppoisahko dokumenti Jerusalem 24h vuodelta 2014, kuvaukset tehtynä 2013.

Putkeen koko 24 tuntia tuli pitkänä perjantaina 2015, mutta sitähän ei silloin voinut ympäri vuorokauden päivystää. Toisen keran se tuli pari vuotta myöhemmin tunnin jaksoissa, ja tuijotin kaikki.

Siinä siis seurattiin erilaisten jerusalemilaisten elämää yhden vuorokauden ajan. Ei vain juutalaisten, eikä eurooppalaisesta näkökulmasta aina kunnollisten juutalaistenkaan. Monenlaisia tyyppejä, joita yhdisti järkähtämätön itsepäisyys samalla kun he myös olivat herkästi vaihtamassa kantaansa, mieluten kuitenkin aina äärestä laitaan. Heidät oli kaikki kuvattu sympaattisimmillaan, vaikka katsoja joutuikin olemaan tietoinen, että tämän voisi rumemminkin esittää. Korkeintaan tekijöillä oli hieman vinoa hymyä suupielissään, mutta kaiken kaikkiaan hurmaava dokumentti!. Valtaosa kuvatuista henkilöistä oli ns. pieniä ihmisiä, joista useat ovat joutuneet tai jääräpäisyyttään päätyneet moneen kertaan aloittamaan alusta. Niin kuin nyt kolmeen kertaan ympärileikattu, edestakaisin katolisuudeta juutalaisuuteen kääntyillyt koomikko.

Oli yhdeksänkymppinen maalistunut laivaemäntä, joka jäi omasta tahdostaan vanhaksi piiaksi, vaikka juutalaisen pitää mennä naimisiin. En tiedä, oliko johtopäätökseen vaikuttanut se, että kuulemma hän oli joutunut työssään tekemään paljon järjestelyjä Moše Dayanin ylivirittyneen libidon salaamiseksi, ettei tälle ja valtiolle liiaksi häpeää koituisi. Ja laivaemännän vastapainoksi oli apinan raivolla naimisiin pyrkivä 28-vuoitas tyttö tai tietenkin jo nainen. Tämä oli kotoisin Berliinistä. Hänen vanhemmistaan toinen oli Ukrainasta ja toinen Moldovasta. Uskoon hän oli tullut 18-vuotiaana ja muuttanut sitten Jerusalemiin. Samalla kun kävi tapailemassa perinteiseen juutalaiseen tapaan ammattimaista avioliitonvälittäjää, hän kävi myös Raakelin haudalla Betlehemissä rukoillakseen Raakelia kuten monet muutkin avioliitton tai lapsien suhteen vaikeuksia kokevat juutalaisnaiset. En tiedä, miten tämä osuu yksiin rabbiinisen juutalaisuuden ankaran monoteismin kanssa, sillä kyllähän neiti Shimberg suhtautui Raakeliin kuin vähintäänkin pyhimykseen ellei suorastaan itsenäiseen jumaluuteen. Mutta kansanusko on joka uskonnossa aina eri asia kuin teologisten oppineiden uskonto. – Naispuolisen avioliitonvälittäjän neuvo, muuten, oli ettei sillä ole väliä, millainen mies on, sillä vaimo tekee miehestään sellaisen kuin haluaa.

Oli arabialaista musiikkia inhorealistisine sanotuksineen, ja olipa häätkin, joiden kohdalla selostaja toteaa, että nyt sitten jäädään katsomaan, rikkoutuvatko unelmat, sillä useinmiten rikkoutuvat. Tämä Heisen elokuvan mukaan avioliittojen rikkoutumisesta tulee pahaa jälkeä, Israelissa porukan jyrkän itsekeskeisyyden tähden jopa pahempaa kuin muualla maailmassa.
 
Israel vetää puoleensa upean räiskyviä persoonallisuuksia, mistä seuraa toki valtavia ristiriitoja, mutta myös valtava mielipiteiden, asenteiden, elämänratkaisujen ja oman elämänsä toteuttamisen keinojen kirjo. Vaikka olosuhteet ovat jatkuvasti äärimmäiset ja ihmisryhmät käyvät toistensa hermoille ja jopa kimppuun, ainakin Heisen elokuvan (ja Grossmanin sekä Ozin kirjojen) perusteella vallalla on puolirento itsensä toteuttamisen eetos. Puolirento sikäli, että oma vapaus loppuu siihen, mistä muiden alkaa ja päinvastoin, ja jos oman vapautensa rajat ylittää, vastapuoli ei jätä asiaan puuttumatta.