Tätä Joel Elstelän Izakia kehuttiin kovasti silloin sen ilmestyttyä, ja koska minä en yleensä pidä mistään, mistä muut, minulla ei hirveää hinkua täthän ollut.

Kun romaani nyt paikallisen kirjaston hyllyssä nyt oli tarjolla, lukaisin sen.

Tämä on aika hyvä. Pinnallisella tasolla, johon kertomus on puettu, tässä on kyse 1910-luvun Saksasta, ja tässä jopa esiintyy eräitä aikakauden merkkihenkilöitä kuten nuori Hitler ja minulle lähemmäs puoli vuosisataa sitten erittäin merkityksellinen ekspressionistimaalari Ludvig Kirchner, joka kylläkin oli minun käsitykseni mukaan mahdollisimman toisenlainen ihminen kuin tässä romaanissa kuvaillaan.

Yleisellä varsinaisella tasolla tässä on kyse siitä, miten kaikki asiat osoittautuvat aina aivan erilaisiksi kuin olemme odottaneet; odotuksethan perustuvat aiempiin kokemuksiin eli muistiin. Voi olla, että taiteellisesti/kokemuksellisesti Mondiano onnistuu muistojen syntymisen ja vääriksi, jopa tuhoaviksi paljastumisen kuvauksessaan paremmin teoksessaan Chevreusen vuodet. Izak ja Chevreusen vuodet eivät voisi erota kerrontateknisesti enemmän toisistaan, ja voi olla, että minä äänestäisin Mondianon puolesta. Mutta ei Elsteläkään huonosti pärjää. Hänen vähän satukirjamaisella tavalla vanhanaikainen kirjoitustyylinsä muodostaa ehkä jopa jännitteen tämän yleistason aiheen kanssa.

Aihe on jaoteltu eri teemohin. Kuten että kaikki ajassa hienoksi tai tavoiteltavaksi määritelty muodostuu helposti ansaksi, ja että myötätunto on usein ristiriidassa noiden kanssa. Tässä käsitellään monenelaista vihaa, ja yksi niistä on isän viha päähenkilöä Izakia kohtaan. Vai kuka on lopulta isä? Kuitenkaan Izak ei voi olla tuntematta myötätuntoa tätä vihaajaansa kohtaan, vaikka tilanne onkin aivan hirvittävä ja vie Izakin parantolaan. Ja ruumiitakin syntyy kasapäin.

Elstelän Izak kuuluu kenties kategoriaan "huono taide on parempaa kuin hyvä". Tämä ei siis ehkä ole korkeaa taidetta, mutta tehokas tämä on.