blogi/etusivu

Tämä on sitten mahtava kirja, tämä Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä! Siis jo ihan luku- ja katselukokonaisuutena sekä vain sivumäärältään.

Teos etenee kronologisesti poiketen ankarasta aikajärjestyksetä vain muutamin asian vaatimin kohdin. Taidetta käydään läpi pikemminkin taiteilija kerrallaan kun taiteen suunta tai teema kerrallaan, vaikka viimemainitut ovat suunnanneet lukujen otsikointia. Eli kun taiteen kulloistakin vaihetta käsitellään, se tehdään taiteilijan pikemminkin kuin tyylisuunnan ehdoilla selvittäen lähinä sitä, miten kulloinenkin taiteen vaihe konteksteineen vakutti kulloinkin käsittelyvuorossa olevaan taiteilijaan. Seurauksena on pientä luettelomaisuutta: kutakin henkilöä käsitellään verrattain lyhyesti, useinmiten yksi tai kaksi kuvaa näytteenä. Varsinaista henkilöhistoriaa valotetaan vain siltä osin kuin se on vakuttanut taiteeseen, mikä merkitsee sitä, että joidenkin kohdalla esimerkiksi lapsuuden perhetaustasta ei ole mainittu mitään, mutta joidenkin kohdalla paljonkin. Etenkin renessanssin ja barokin kausien tapaukessa taidetta tehneiden naisten kohdalla on ollut oikeastaan pakko mainita, että he ovat paria poikkeusta lukuunottamatta olleet taiteilijaisien tyttäriä, ja jos eivät ole olleet, he ovat olleet yhteiskunnan ylimmiltä portailta.

Tämä asetelma muuttui radikaalisti 1900-luvun puolivälissä. Jo miestaiteesta tiedetään, että silloin menestyneimmät taiteilijat nousivat rupusakista kuten vaikkapa nyt Andy Warhol. Naispuolisten taiteilijoiden kohdalla tultiin ehkä pikkuisen jälkijunassa, mutta tämä kirja osoittaa ehkä jopa vähän vasten tahtoaan, että hämmästyttävän vähän jäljessä.

Kirjoittaja on ymmärrettävästi enemmän kiinnostuntu niistä taiteilijattarista, jolla oli työssään feministisiä päämääriä, mutta kaikillahan ei ollut. Mielenkiintoisin onkin ehkä se vaihe, kun feministiset naistaiteilijat alkoivat paheksua sellaisia naispuolisia taiteilioita, jotka käsittelivät naisen asemaan liittyviä ongelmia, mutta "väärällä" tavalla, ja esimerkin tähän kirjaesittelyyni otankin tästä kohdasta – ja yhteiskunnan alemmista kerrostumista nousijoista.

Ainakin 1990-luvun alussa parivaljakkona toimivat Tracey Emin (1963) ja Sarah Lucas (1962). Noihin aikoihin yhteiskunnan pohjamudista versovat taiteilijat olivat menestysorientoituneita, ja menestyksensä alulepanemisksi nämä mainitut nuoret naiset perustivat The Shop -nimisen gallerian ja puodin. Projektin kesto oli seitsemän kuukautta päättyen Eminin 30-vuotissynttäreihin. Taiteen lisäksi oli kaupan sellaisia tuotteita kuin tuhkakuppi, jonka pohjassa oli Damien Hirstin kasvokuva, johon siis oli tarkoitus tumpata tupakka.

Hirst-tuhkakuppi vaatii parikin ajatuskierrosta. Ensimmäisenähän tulisi mieleen jonkinlainen isänmurhan psykologia, mutta nythän on niin, että Damien Hirst on pari, kolme vuotta nuorempi kuin Lucas ja Emin, ja he olivat opiskeluakanaan olleet mukana samoissa kuvioissa.

Eminillä on kuulemma ollut onneton lapsuus, mihin on sisältynyt raiskatuksi tuleminen 13-vuotiaana ja mihin puolestaan vaikutti asuinalue samoin kuin varmaan sekin, että toinen vanhemmista oli romani. Kun hän taidekoulussa alkoi kuvat tältä pohjalta kokemuksiaan puolialastomin omakuvin, vanhemmat feministiopiskelijat repivät kuvat alas, koska ne olivat heistä loukkaavia. Hän kuitenkin viihtyi taidekoulussa, jossa opiskelijat tekivät myös sosiaalisia projekteja.

Eminin ura lähti ennen pitkää ongelmista huolimatta vauhtiin, ja hänen monilla tekniikoilla toteutetusta tuskaisesta tuotannostaan tuli useammankin julkkiksen keräilykohde. Mutta jos taiteen tekniikoilla työskentely on pelkkää terapiaa, onko se taidetta vai terapiaa vai ehkä outsider artia?

Sarah Lucas tuli kuulusaksi aikaisemmin. Hän lienee tunnetuin valokuvaomakuvastaan nimeltä Omakuva paistettujen munien kera. Mielenkintoista on, että Hessel kirjoittaa siitä: "Jalat harallaan, rikkinäisissä farkuissa, vihainen ilme kasvoillaan ja kaksi paistettua munaa rintansa päällä Lucas hallitsee kuvaa ja naiseutta, jonka määrittelee oman miensä mukaan". Nyt vain on niin hassusti, että kasvoilla ei ole vihainen ilme. Hessel, jonka pitäisi olla kuven katsomisen ammattilanen, on mennyt samaan vipuun kuin mennään niissä kokeissa, joissa ihmisille näytetään täysin neutraaleja studiokasvokuvia peräkkäin ruokaa esittävien kuvien kanssa, jolloin koehenkilöt väittävät, että kasvokuvien ihmisillä on nälkäinen ilme.

Kuvan problematiikka piilee siis siinä, että jos on harallaan istuva mies, jolla on rikkinäiset farkut, vihreän harmaa T-paita ja jykevät kengät, hän vain istuu rennosti, mutta samoissa hyntteissä, samassa asenossa istuva nainen on vihainen. Jos ei vasiten tietäisi, Lucasia ei edes tunnistaisi kuvasta naiseksi, elleivät paistetut munat rintojen kohdalla paljastaisi asian laitaa. Munat tekevät naisen.

Se, millä Lucas tuli maailmantähdeksi, oli sukkahousut, jotka hän täytti pehmomateriaalilla ja varusti korkokengillä. Näitä hän on asetelut erilaisia määriä erilaisiin asentoihin. Työt väittävät, että mikä tahansa, millä on sukkahousut ja korkokengät, on maaiman mielestä hyväksyttävä nainen, oli sukkahousujen sisällä sitten mitä tahansa. Työt ovat ironisia, mutta niissä on hauskuus pohjavireenä. Lucas on tehnyt myös runsaasti tissejä. Ja hyvin myyvät.

Sarah Lucas ei siis ole minkään lajin tuskailija.

Kirjassa käsitellään myös sitä, voiko luovaa panostusta vaatinut työ, vaikka aplikointi, olla taidetta, kun se nyt noin ylisesti ottaen on naisten laji ja sitä myötä vain käsityötä. Samoin hän ottaa kantaa siihen, onko taide väsitämättä aina länsimaista, ja jos ei ole, se onko jälleen kerran vain käsityötä. Hessel pyrkii korjaamaan tätä vääristymää. Jossain määrin hän onnistuu, jossain kohden ehkä ei.

Esimerkiksi lukuun Kolonialistisen narrtiivin purkaminen ja perinteiden uudistaminen Hessel on sijoittanut – ellen aivan väärin muista – kirjan ainoan kiinalaisen nykytaiteilijan Cao Fein. Muiden nykytaiteilijanaisten kohdalla Hessel on melkeinpä esiinnostamisensa ehtona soveltanut sitä, että taiteilijan teosten pitää olla jotenkin naisena olemiseen liittyviä (toisin siis kuin kirjan alussa, missä vanhojen aikojen olosuhteiden pakosta näkökulma on väistämättä se, että naiset tekivät yhtä hyvää, ts. samanlaista, taidetta kuin miehet). Näin ei ole Cao Fein laita. Minä nimittäin olin tämän kirjan lukemiseen asti luullut, että Cao Fei on mies. Eli jos kolonialismin alla olleiden seutujen naistaiteilijoihin oltaisiin sovellettu samoja esiinnostamisen kriteerejä kuin länsimaisiin, mikä olisi mieletäni ollut reilua, Kiinasta olisi kenties pitänyt esitellä joku muu kuin täysin länsimaisia miesmakutottumuksia vastaavasti yhteiskunnan muutoksia kuvannut Cao Fei.

Olen kyllä sitä mieltä, että tässä maailmanpoliittiessa tilanteessa ei pidä tällaisiin massiivisiin establismentia edustaviin teoksiin kuin tämä Hesselin kirja nostaa venäläisiä sen enempää kuin kiinalaisiakaan nykytaiteilijoita. Heidät kannattaa nyt pitää länsimaisen kulttuurin ulkopuolella painostussyistä ja odotella Venäjän suhteen noin sata vuotta ja varovasti arvioituna Kiinan suhteen ainakin viisikymmentä. Koska Kiina ei ainakaan toistaiseksi ole ihan niin tappava kuin Venäjä, sieltä olisi nyt voinut hyvin valita jonkun tuon ed. kohdan otsikkoa paremmin vastaavan, sekä naisen asemaa että länsimaista vaikutusta kritisoivan taitelijan kuten vaikkapa nyt Yu Nanin. Hän on esimerkiksi valokuvannut itseään länsimaisen mainosmallitytön olemuksisena, mutta ilkosen alasti, läntisissä konteksteissa kuten pukumiesten kansoittamassa kokoustilassa, hiekkarannalla länsimaistyyppisellä lomalla jne. Kiinasta jos mistä olisin toivoinut esiinnostamisen kriteeriksi naisen aseman, vaikka se ei mielestäni olekaan millään muotoa pakollinen naispuolisen taiteilijan aihe. Kiinassa on "vain" viidesosa maapallon väestöstä mutta neljäsosa naisten tekemistä itsemurhista – edes tilastoiduista. Kiina on ainoa maa maailmassa, missä naiset tekevät enemmän itsemurhia kuin miehet.

Koska minä en edusta establismenttia, minä saan oman tulkintani mukaan nostaa esiin jopa erään venäläisen naistaiteilijan, vaikka Hessel ei saa. Hessel on esitellyt joitain venäläistaustaisia taiteilijattaria, mutta vain emigrantteja ja sellaisia, jotka on etabloitu jo ajat sitten, ja se on ihan jees. Nadezhda Everlingistä (1962–2014) saan minä kirjoittaa tähän ensinnäkin siksi, että minä en edusta establismenttia ja toiseksi sen tähden, että hän on älynnyt kuolla Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan miehityksen vuonna. En tiedä, mikä häneltä hengen vei, mutta hänen vuoden 2013 tuotannossaan on sairaalakuvastoa.

Everling valmistui sekä taidemaalariksi että lavastajaksi, ja häneltä on jäänyt jälkipolville hämmästeltäviksi maalauksellisesti upeita puvustus- ja näyttämösuunnitelmia, siis yksiselitteisesti upeita. Muu tuotanto koostuu mitä erilaimmista asenteista upeasta rujoon, ja kun ironia on usein ilkeää, Everlingillä se on, niin oudolta kuin se kuulostaakin, runollista. Tyylejä hänellä on piisannut aiheen mukaan valittuina uusekspressionismista poptaiteeseen ja tekniikoita akryylimaalauksesta kirjottuihin tekstiileihin ja kollaaseihin

Hesselin kirjassa on esitelty jonkin verran myös outsider artia, jonka ohimennen jo provokatiivisesti mainitsein. Termiä taidetaan pitää nykyään hämäränä, mutta kun Duduffet sen aikoinaan keksi, se tarkoitti virallistetun korkeataiteen ulkopuolella tuotettuja kuvia. Siihen ei olla otettu kantaa, missä tarkoituksessa teokset on tehty, vain siihen, missä kontekstissa tai kontekstin puutteessa. Eli Emin oli koulutuksen saanut taiteiija ja aktiivinen taiteen kentässä. Hän on siis yksiselitteiseti taiteilija, vaikka hänen tuotoksensa ovat (myös) terapiaa.

Everling oli kyllä saanut taidekoulutusta vallan kahdeltakin alalta, mutta hän ei toiminut aktivisesti taiteenkentällä. Taideihmiset toki tiesivät hänet, mutta hän ei osallistunut mihinkään taiteilijoiden keskinäiseen toimintaan. Hän oli sanalla sanoen erakko siinä mitassa kun teatterissa ja opetustehtävissä nyt voi olla. Tuotanossa on siis monenmoista, mutta hänen luonteestaan ehkä kertovat eniten koskettavat pienet akryylituokiokuvat, jotka ovat kuulemma syntyneet vakutelmista pitkillä pyöräretkillä Pietarin ulkopuolella. On aika vaikea kuvitella Trcey Eminiä pitkälle pyöräretkelle…enemmän hänen lajiaan ovat pitkät ryyppyputket. Everling on siis jonkinlanen rajatapaus: koulutettu taiteilija, joka on valinnut kuvien tekemisen taiteen ammatillisen toimintakentän ulkopuolella.

Tämä Hesselin teos on historiallisesti merkittävä. Tästä eteenpäin sen taiteen historia, johon miehet eivät kuulu, on reunamerkintöjä tähän kirjaan. Jo pelkkänä työsuorituksena tämä on ollut massiivinen. Kaiken tiedon kokoaminen, tarkastaminen ja organisointi on ollut valtava työ; itseäni kauhistuttaa jo ajatus näiden kaikkien kuvien oikeuksien hankkimisesta. Tässä on hirmuinen määrä kuvia eläviltä taiteijoilta ja sellaisilta kuolleiltakin, joiden edesmenosta on vähemmän kuin 70 vuotta eli oikeudet kuuluvat perillisille. Kuvien oikeuksiin on saattanut mennä paljon rahaa, sillä en usko, että näitä kaikkia on ilmaiseksi saatu, eikä näitä ole saatu kutakin yhdellä puhelintoistolla tai sähköpostilla vaan uskoakseni paikoin on käyty pitkiäkin neuvotteluita. Jos jotakuta kismittää, että kuvat ovat aika pieniä, niin ne luultavasti ovat sitä siksi, että isommassa koossa ei ole saanut lupaa käyttää, etteivät kiinalaiset mene ja ala kopioda niitä tästä "alkuperäisiksi" sen ja sen taiteilijan teoksiksi.

Tämä on niin ihana kirja! Minulla on pää raksuttanut tämän takia jo viikon!

Viimeksi muokattu: 18.08.2024
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 12 / 38 Seuraava sivu »