Äitivainaani täyttäisi tänään 90 vuotta jos nikseen olisi. Sen kunniaksi olemme täällä äidin synnyinseudulla, ja olemme jo jokusenkin päivän tuijotelleet isänmaan äidinkasvoja peilityynen järven pinnassa.

Harvoin joutuu syyskuulla hellettä pakenemaan. Toki vanhana ihmisenä muistan moniakin aurinkoisia syyskuita, jopa yhden lokakuisen intiaanikesän, mutta en 28 asteen lämpötiloja syyskuussa. Muistan sen – tähän asti ennätyksellisen – vuoden 2002 syyskuun, kun hiippailin minihameessa, kunnes tuli se syyskuun 8. päivä, jona töistä palatessani totesin, että nyt ei siten enää siinä asussa tareta. Aamulla oli vielä hyvin sipsutelut työmaalle paljain kintuin.

Äiti paistoi mökillä usein muurinpohjalettuja, ja ajattelinpa nyt hänen syntymäpäivänsä kunniaksi tehdä tänään niitä minäkin. Äidin mielestä parasta lettujen kansa oli hieno sokeri. Voi olla, että minä teen niille nyt jonkun ihan täytteen. Sitä varten keräsin mökkitontilta sellaisen reilun puoli litraa mustikoita ja puolukoita. Olisin ottanut pelkkiä puolukoita, mutta niitä sillä 2100 neliömetrin lämpäreellä ei kauheasti satu kasvamaan.

Puolukka oli äidin lempimarja. Äiti kuoli monisairaana – hän oli kokenut elämässä paljon sellaista, mikä olisi keneltä tahansa muulta vetänyt mielen matalaksi, mutta lapsesta alkaneen kovan elämän tehostamana hän sitten sai kyllä jokaikisen fyysisen sairauden, johon pienintäkään geneettistä alttutta oli.

Mutta skarppi hän oli viimeiseen hetkeen. Väitetään sitäpaisi, että dementia, tai ainakaan Alzheimerin tauti, ei olisi geneettinen alkuperältään. Veikkaankin, että äidin pelasti edes yhdeltä taudilta puolukka. Vielä silloin, kun hän eleli jo vahvasti tuetussa asunnossa eikä pystynyt pyörätuolista käsin juuri mitään itse tekemään, teimme yhdessä "puolukkavispipuuroa", jota kylläkään ei vispattu, sillä hänen sähkövatkaimensa oli mennyt rikki, mutta täysin syötävissä se oli sellaisenakin.