Meillä on kesä mennyt sellaisessa haipakassa, että kotona ollaan vietetty silloin tällöin maksimissaan kolme paivää, ja sekin on sitten mennyt pesukoneen pyörityksessä. Kuitenkaan emme ole edes käyneet missään ulkomailla, ja kun rupesi näyttämään, ettei meillä ole edes aikaa sellaisen reissun suunnittelemiseen, päädyimme samaan ratkaisuun kuin viime vuonna saman ongelman edessä. Läksimme käymään entisessä kotikaupungissamme Heinolassa.
Heinolassa vieraileminen on sen verran eksoottista, että olemme nyt pari kertaa yöpyneet Juliana-yhteisön siinä kaksiossa, joka on varattavissa matkailijoille vähän vanhaan luostaritapaan. Se huoneisto alkaa nykyään olla jo niin suosittu, että sinne ei niin vain mennäkään. Olimme itse asissa yrittäneet päästä sinne jo alkukesästä, mutta se oli täysin buukattu, ja nytkin vanha ystävämme vanhoilta Heinolan ajoiltamme, nykyisin po. yhteisön emäntä Tarja, kertoi, että heti meidän peräämme oli tullut kaksi uutta varausta. Eksotiikkaa lisää, että Juliana-yhteisö sijaitsee ortodoksisen kirkon yhteydessä. Heinolan orodoksisessa seurakunnassa ei palveluksia voida ihan joka pyhä järjestää, mutta nyt sattui olemaan lauantaina liturgia. Odotan jännittyneenä, onnistunko kuolinpäivääni mennessä oppimaan ne ortodoksest liturgian kuviot…
Yksi syy tälläytyä Heinolaan tänä ajankohtana oli se, että siellä vietettiin torstain ja perjantain välisenä yönä tai ehkä tarkemmin sanottuna torstai-iltana Sivistyksen yötä.
On hyvin vaikea ajatella mitään muuta kaupunkia kuin Heinola, jossa voitaisiin edes kuvitella pidettävän sellaista yleisötapahtumaa kuin Sivistyksen yö. Syy piilee siinä, että tapahtuman oli järjestänyt Setlementtiyhdistys. Heinola saattaa näyttää idylliseltä pikku kaupungilta, mutta sillä(kin) on epäkohtansakin, ehkäpä jopa äkkinäisen mielestä odottamattomat, jos niihin joutuu tutustumaan.
Sikäläinen Setlementtiyhdistys on onnistunut pitämään kiinni setlementtitoiminnan alkuperäisestä ideasta auttaa kaikkein vaikeimmissa olosuhteissa eläviä ihmisiä parjäämään paremmin niissä oloissa, joissa elävät. 1800-luvun lopussa Lontoossa liikkeen työntekijöiden oli pitänyt itse muuttaa asumaan niille alueille eli slummeihin, joiden ihmisiä halusivat auttaa, sillä muuten nämä hyväosaiset yliopisto-opettajat ja -opiskelijat eivät olisi kyenneet virittämään apua sille taajuudelle, mikä oli oikeasti apua autettavien ihmisten omalta kannalta. Esimerkiksi kun ihmisiä opetettiin vaikkapa nyt lukemaan, sitä ei tehty heidän painostamisekseen tavoittelemaan jotain ulkopuolelta määriteltyä "parempaa elämää" vaan nimenomaan selättämään sillä hetkellä elettävänä olevan elämän vaikeuksia ja sitä kautta auttamaan itse itseään. Minä nostaisinkin setlementtiliikkeen pääasaillisesti ajamaksi asiaksi rohkeuden uskoa itseensä.
Tällä on ollut välillä erikoisia seurauksia. Ylemmät yhteiskuntaluokat ovat olleet herkkiä haistamaan, milloin alemmat ihmiset ovat pyrkineet parantamaan elämäänsä tavoilla, joita nämä ylemmät eivät erikseen ole suunnitelleet. Eliittiä ei aina olla onnistuttu hämäämään toiminnan nimeä muuttamalla eikä edes toiminnasta vastaavan tahon muuttamisella, mutta joskus on. Sortavalassa kaupunginisiä ja muuta vallasväkeä jallitettiin, kun aivan selkeää setlementtitoimitaa alettiin harjoittaa Puikkolassa. Kyseessä oli Sortavalan maalaiskunnan puolelle omia aikojaan eli kaupungin asuntopulan takia syntynyt työläisten asunalue. Puikkolassa päätettiin, että heille tulee vesijohdot ja sähköt, vaikka Sortavalan kaupunki pyrki päinvastoin kaikin keinoin pääsemään eroon koko Puikkolasta – siitä huolimatta siis, että se ei edes kuulunut kaupungin alueeseen. Kuinka ollakaan, vesijohto ja sähköt saatiin puikkolalaisten oman aktiivisen neuvottelun, oman suunnittelun ja oman konkreettisen työn tuloksena. Tyypillistä setlemettitoimintaa siis, vaikka setlementti-sanaa ei käytetty ja rohkaisua asioidensa hoitamiseen puikkolalaiset olivat mitä ilmeisimmin saaneet tuomiokapituin alaiselta Suomen kirkon sisälähetysseuralta – joka ei siis osallistunut itse vesi- ja sähköjohtoprosessiin mitenkään.
Heinolassa setlementtiyhdistys pyörittää mm. kansalaisopistoa. En tiedä, miten yleistä tämä on, mutta useinmiten kansalaisopistot taitavat olla kaupunkien tai erilaisten kuntayhteenliittymien ylläpitämiä. Heinolan settelmenttiyhdistyksellä on tietenkin muutakin toimintaa, ja se muu vie settlementtiyhdistyksen rakennuskompleksin tiloista silmämääräisesti arvioituna sellaisen 80%.
Kun järjestävä taho on tällainen, on syytä ilmaantua paikalle, kun siellä puhutaan sivistyksestä eri aloja edustavien alustajien taustoittamana. Kaikkia esityksiä en kuullut, sillä ohessa oli erilaisia sivistykellisiä työpajoja.
Viimemainituista kävin ikigai-työpajassa. Ikigai kuulemma merkitsee tarkoitusta. Näitä tällaisia sisaisiä elämän tarkoituksen avaimia on monia aika samantyyppisiä. Tässä yksi neljästä tarkoituksellisuuden pääympyrästä oli "mistä joku on valmis maksamaan", missä on havaittavisa hitusen setlementtilikkeen haituvia tyyliin jotain hyötyä hommasta pitää olla.
Alustajista ensimmäinen Minna Repo esitteli erilaisia sivistyksen määritelmiä. Eritoten meille isännän kanssa jäi mieleen sitaatti Juha Hurmeelta: "Sivistys on eloonjäämistekniikka. Ilman sitä kuolemme kaikki ja tapamme ison osan muustakin elämästä."
Seuraavana puhui etnologi (ent. "kansatieteilijä") Pia Olsson sivistyksestä suhteessa kulttuuriperintöön. Omaan tieteenalaansa liittyen hän huomautti, että ennen haettiin kulttuurisesta ilmiöstä kuin ilmiöstä vanhinta, ikään kuin "alkuperäisintä", "autenttisinta" muotoa; nykyisin pyritään tutkimaan ja tallentamaan tämänhetkistä välitöntä kokemusta ja sen mahdollisesti paljatavia aiempia kulttuurisia kerrostumia. Esimerkkinä hän kuvasi juuri valmistunutta tutkimustaan siitä, miten Ukrainan sota on herättänyt suomalaisten muistista esiin viime sotien kulttuurisen trauman. Aineisto koottiin varsin pikaisesti Venäjän hyökättyä Ukrainaan SKS:n tavanomaisena kirjoituskeruuna.
Sivistykseksi Olsson määrittelikin nykyisyyden kerroksellisuuden ymmärtämisen ja korosti tässä sivistyksen affektiivista aspektia: toisaalta muistojen henkilökohtaista ruumiillisuutta ja toisaalta yhteiskunnallista kontekstisidonnaisuutta.
Hän itse muistutti otannastaan, että se ehkä on jonkun mielestä pieni, 70. Mutta varsinkin menetelmältään etnografissa tutkimuksissa otanta voi olla jopa yksikin henkilö, jos on sellainan tutkimusongelma. Enemmän minua häiritisi se, että otanta, joka nyt kuitenkin koostui joukosta henkilöitä, koostui pääosin kohtalaisen iäkkäistä naisista. En jostain syystä usko, että kaikki suomalaiset kokevat Ukrainan sodan tiimoilta saman kulttuurisen muiston aktivoitumisen kuin nämä naiset, en usko ollenkaan. En usko, että SKS:n keruisiin ylipäätään osallistutaan likipitäenkään kaikista sosiaaliryhmistä. Olisikin ehkä ollut parempi käyttää aineistona vaikkapa joitain someryhmiä, joissa käsitellään Ukrainan sotaa. Näin olisi saatu ihan eri tulos siitä, minkälasia affektiivisia muistoja ihmiset ilmaisevat suhteessa Ukrainan sotaan. Minullakin on seinänaapuri, jonka mielestä Venäjän hyökkäys Ukrainaan on riemukas asia.
Kolmanneksi kuulin paikallislehti Itä-Hämeen päätoimittajaa Ari Viuhkoa, joka oli huolissaan lehtensä tulevaisuudesta. Sanomalehdillä on ollut Snellmanin päivistä sivistävä rooli. Viuhko tarttuikin vähän siihen, mikä Olssonin puheesta puuttui. Sanomalehdet ovat pääsääntöisesti edustaneet jotain poliittista kantaa, minkä voisi ilmaista niinkin, että ne kenties ovat ajaneet erilaisia käsityksiä sivistyksestäkin; ainakin lukemalla eri lehtiä on ollut mahdollista luoda kuvaa siitä, millaisia maailmankuvia ja pyrintöjä eri yhteiskuntaryhmillä on ollut ja sitä kautta hakea yhteisiä nimittäjiä.
Eritoten Viuhko suri sitä, miten heidän pitää alati pienenevällä toimituksella tehdä koko ajan enemmän pitääkseen lehden elossa – tehdä nykyisin viideksi viikonpiväksi paperilehteä ja koko ajan uutisvirtaa nettiin.
Itse edustan sitä kantaa, että sanomalehti saisi minun puolestani olla kuin muinaiset nelisivuiset lehdet, joissa oli mahdollisimman pikälti pelkkää raakaa asiaa. Minä en kaipaa sanomalehtiin ruokareseptejä, henkilöjuttuja enkä kvasianalyysejä joistain toisarvoisista "ilmiöistä" tyyppiä muoti. Tämä käsiteltävien substanssien kapea skala ei välttämättä ole ristiriidassa lehden poliittisen sitoutumisen kirjona kanssa, sillä kuten sanottua, lehdet ovat aina olleet ideologioitten äänitorvia. Sitä paitsi ripaus ideologiaa sivittää kynää. Otan esimerkin sanailusta, jollaista on aika vaikea löytää nykyisestä uutismediasta. Kuujo, Tiainen ja Karttunen kuvaavat kirjassaaan Sortavalan kaupungin historia sortavalalaisen työväenlehden Rajavahdin sanoja siteeraten silloista äänioikeustilannetta, joka perustui omistukseen:
“Porissa on ajuri Nenonen. Nenosella on hevosluuska Polle. Pollen kanssa yhdessä rehkiessään Nenonen ansaitsi v. 1907 1200 mk, josta pantiin 4 veroäyriä. Mutta Polle kuoli. Nenonen ei ansainnut enää edes 800 mk, joten hänellä ei kunnallisvaaleissa ollut yhtään ääntä. Kun Polle käveli maan päällä, oli Nenosella ja Pollella 4 ääntä, mutta kun Polle muutti “toiseen elämään”, ei Nenosella ole yhtään ääntä. Polle vei äänet mennessään. Kumpaisellako on äänioikeus: Pollella vaiko Nenosella?”
Keskustelussa kyllä sivuttiin sitäkin, että nykyisin ei saa kirjoittaa juuri mitään. Viuhkon mukaan Itä-Hämeessä voi kirjoittaa korkeintaan, että henkilö pahoinpitelin henkilön Heinolassa, ja siinä se.
Jossan vaiheessa keskustelua esitettiin, että ehkä sanomalehti pitää keksiä uudelleen, kunhan tästä mobiilin internetin ja sosiaalisen räyhämedian aiheuttamasta yksityisyydensuojan liioittelusta, median viihteellistymisestä ja tiedon halveksunnasta toivutaan.
Viimeisin näistä on ehkä lopulta se kaikkein onnettomin seikka. Individualismi on mennyt niin ylettömiin, että jokainen vaatii oikeutta valita oman todellisuutensa, jota kaikkien muiden jotenkin ihmeellisesti pitää ainutlaatuisuudeessaan kunniottaa, vaikka kukaan muu ei jakaisi kyseistä kvasitodelisuutta. Viuhko ei muistaakseni suoranaisesti esittänyt mitään sivistyksen määritelmää, mutta ehkä se näitä hänen käsittelemiään asioita vasten olisi "yhteisesti jaettu käsitys todellisuudesta ja sen tapahtumista, oltiin niiden ongelmallisuudesta/ongelmien ratkaistavuudesta mitä mieltä tahansa"?
|