On mielenkiintoista lukea joku vanha kirja, joka liitty nyt meneillään oleviin tapahtumiin. Onhan aina mukavaa katsoa, miten "ennustukset " ovat pitäneet kutiaan.

Hyvin harvat suostuvat ennustelemaan. Poikkeus on Arto Luukkanen, joka on vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassaan Projekti Putin 1996–2008 esitellyt paitsi tuon ajan tapahtumainkulkuja myös niistä vetämiään, tulevaisuuttakin koskevia, johtopäätöksiä. Hänelle on tuolloin mm. juolahtanut mieleen, että Putin saattaa muuttaa vuoden 2008 vaalien jälkeen perustuslakia niin, että pystyy olemaan Venäjän presidentti hamaan kuolinpäiväänsä – niin kuin sitten kävikin. Mutta tuolloin kirjan ilmestymisvuonna sitä ei siis ollut vielä tapahtunut. En epäile, etteivätkö muutkin olisi osanneet tehdä samoista aineistoista samoja päätelmiä, mutta Luukkasella on reipasta itäsuomalaista rohkeutta esittää ne selväsanaisesti.

Koska Luukkasella siis on verbaalikrobatian lahja, kirja on myös vakavasta aiheesta huolimatta viihdyttävääkin lukemista.

Kirjassaan Luukkanen kertoo mm. seuraavan havaintonsa Venäjästä: "[…] sen ulkopolitiikan suurimmaksi kysymykseksi on tullut: pitäisikö sen seurata modernisaatioprosessiissan länttä vai kulkea omaa tietään, pitäisikö sen lännettyä vai seurata totalitarismin perinteitä". Tästä tuli mieleeni eräs Vladislav Mamyshev-Monroen teos, jonka näin Pietarissa vuonna 2015,  Manifesta 10:n vuonna. Taiteen suurtapahtuma Manifesta 10 oli kiistanlaainen tuolloin heti Krimin valtauksen jälkeen… Yksityisessä Novy Museumissa oli Mamyshev-Monroen teoksia kuten valokuva, jossa Mamyshev katsoi avoimen vessan peilikaapin keskipeilistä itseään, ja vasemman puoleisen oven peilistä Marilyn Monroeata ja oikeanpuoleisesta Adolf Hitleriä. Teoksen selitystekstissä Mamyshev ilmoitti, että hänessä ovat nämä sivupeilien kaksi ääripäätä, joita hän opettelee sovittamaan yhteen. Tämä epäilemättä oli tarpeen ilmoittaa, sillä muuten joku olisi saattanut kuvitella, että ne ovat kuvassa Venäjän ääripäät, joita Venäjä itsessään kilpailuttaa keskenään. Huolimatta tuosta tekstin tarkennuksesta Mamyshev oli tuolloin 2015 jo vainaa. Hän oli hukkunut Balilla uima-altaseen 2013 ilmeisesti vähän hämärissä oloissa.

Jotenkin outo on se haave, että Venäjästä pitää tulla ylivoimaninen suurvalta, mutta sen kuuluu tapahtua läntisen tiedon ja teknologian avulla. Venäjä ei siis kaavaile kehittävänsä omaa tiedettään ja tekniikkaansa vaan nimenomaan lyövänsä lännen loisimalla sen tieteen ja teknologian helmoissa. Hmmm...

Luukkanen kuvaa selkeästi Hodorkovskin tapauksen, mutta aloittaa vähän liian myöhäisestä elämänvaiheesta eli ongelman ytimeksi nousseesta öljy-yhtiö Jukosista, josta hän meinasi myydä präyttää 25 prosenttia amerikkalaisille. Minun mielestäni hänen elämänsä varhaisemmat vaiheet ovat oleellisia asian ymmärtämiselle. Hodorkovskilla nimittäin oli verrattain vaatimaton juutalainen tausta, mutta vaatimaton tai ei, juutalaisen pitää päästä hyvään yliopistoon. Hodorkovski ei päässyt ja koki nöyryytyksenä sen, että joutui opiskelemaan jotain hiton kemiaa johonkin maaseutuyliopistoon. Mitä hän sittemmin teki – kuten aloitti uransa salakuljettamalla Neuvostoliittoon pakotteiden alaista elektroniikkaa, etenkin tietokoneita, rajaviranomiset korruptoimalla – hän teki vähän niin kuin kostona. Tai tämä ainakin on minun tulkintani.

Kokonaisuutena Lukkanen kuvaa Putinin Venäjän feodaaliseksi klaaniyhtikunnaksi, jonka toiminta perustuu klaanien henkilösuhteisiin, jossa talous on jonkinlainen sekamuoto valtion omistusta ja yksityistä omistamista ja jossa liimana toimii korruptio. Tästä syystä korruptiosta ei voida hankkiutua eroon. Ongelmana tässä kierteessä on se, että ne, jotka onnistavat varallisuutta keräämään, siirtävät sen mitä pikimmin länteen turvaan klaaniyhteiskunnan korruptiolta, lailliselta feodaaliherrojen vaatimalta varastamiselta. Venäjä on korruption myötä tuomittu jäämään vaille keskiluokaa, yrittelijästä porvaristoa, joka kerää rahaa sijoittaakseen sen edelleen – tai ei ainakaan sijoita sitä kotimaahan Venäjälle. Tässä on oma melkein koomisuutensa. Luukkanen kirjoittaa: "Halutessaan sekurokratia kykenee tuhoamaan kenet tahansa Venäjän suurrikkaista mutta toisaalta se ei kykene kitkemään korruptiota yhteiskunnasta. Näyttää siltä, että kasvava rahan määrä yhteiskunanssa on elvyttänyt venäläisen korruption uudelle tasolle ja ulottuu ministeriöasolle saakka".

Tosin Putin oli paljastanut aikeensa jo Münchenin puheessa 2007, ja Venäjän naapurit olivatkin saaneet tuta nahoissaan yhtä jos toista. Mutta silti ainakin minun hämmästykseksini Luukkanen toteaa jo vuonna 2008 erittäin selvästi että "Venäjä on kansainvälisessä mielessä nyt äärimmäisen yksin, mutta koska se on sen oman ulkopolitiikan tekijöiden mielestä vahva, täytyy sillä olla myös aggressiivinen ja samalla myös reunamaita pelotteleva retoriikka". Luukkanen myös kuvaa Müncheni puhetta edeltäneitä suurvaltojen välisiä tapahtumia, joiden johdosta Venäjä oli kokenut tulleensa kusetetuksi. Toki Yhdysvallat oli tullut Venäjälle apuun vuonna 2002 Afganistanissa, mutta toisaalta Venäjä oli omasta puolestaan mm. päästänyt amerikkalaisia perustamaan tukikohtia entisiin neuvostotasavaltoihin. Amerikkalaiset ja kirgiisialaiset pitivät yhteisiä sotaharjotuksiaki. Tästä hyvästä amerikkalaisten olisi pitänyt Venäjän mielestä antaa Venäjän tehdä mitä lystäsi Georgialle, mutta ei.

Venäjän on ollut vaikea suhtautua Eurooppaan – sen suhtautuminen Yhdysvaltoihin on ollut suoraviivaisempaa. Varsinkin Saksaa Venäjä on tottunut pitämään liittolaisenaan, ja tätä yhteyttä on pidetty yllä etenkin kuuluisilla kaasuputkilla. Mutta tämä merkitsee Venäjän mielestä kuitenkin myös sitä, että kenen kaasuputki, sen etupiiri, kuten Luukaknen asian ilmaisee.

Niinpä Venäjä on käyttänyt kaasuhanojen sulkemista kiristyskeinona Valko-Venäjän suhteen vuonna 2004 ja Ukrianan 2006 – nämä tapaukset olivat siis kirjan kirjoittamisen ajankohtaa ennen – nyt ja pari vuotta sittenhän nämä kiristysoperaatioit saavuttivat ihan uudet kierrokset, jotka ovat taas kiihtymässä, kun sopimus Ukrianan kautta Itävaltaan, Slovakiaan ja Unkariin välittämisesta on loppumassa tässä keskellä sotaa. Näillä Venäjän kiristytoimenpiteillä on ollut hintansakin, joita Venäjä ei ilmeisesti ole osannut ennakoida. Kiina nimittäin ei nyt suostunutkaan kaasuputkken rakentamiseen Venäjältä Kiinaan, vaikka oltiin jo vähän niinkuin sovittukin. Venäjä on osoittautunut erittäin riskaabeliksi fossiilisten polttoaineiden toimittajaksi, ja tänä päivänä hämmästyttää, miten luottavaisia eurooppalaiset ovat olleet vielä noiden vuosien 2004 ja 2006 tapahtumien jälkeen. Aivan käsittämätöntä.

On vaikea kirjoittaa hilpeä kirja uhkaavasta asiasta ilman, että uhan realistisuus kärsii. Tässä Lukkanen on onnistunut, ja tällaiset kirjat ovat tärkeitä. Sillä jos alkaa rypeä uhkakuvissa niin, että ne muuttuvat kenties jopa vihaksi, siinä sokaistuu. Ja sitten käy huonosti…