Koska on Tupperware-kutsuja on myös Runoware-kutsuja, ja kun meillä oli paremman puoliskoni kanssa ilo tulla kutsutuiksi Runoware-kutsuille Juliana-yhteisöön Heinolaan, sekuntiakaan miettimättä päätimme lähteä matkaan.

Emme itseasiassa tienneet, että kyse oli juuri Runowaresta, runotilaisuudesta ylipäätään vain, mutta saimme perillä kuulla, että Kustannusliike Parkkoa pyörittävä Tommi Parkko oli todennut saman tosiasian kuin moni muukin: kirjakauppojen kirjamyynti laskee koko ajan. Hän alkoi pohtia muita markkinointi- ja myyntikeinoja. Tupperware nousi aikoinaan pitkään vakaana pysyneeseen asemaansa kodeissa pidettävillä markkinoinnin ja henkilökohtaisen myynnin sekä ystävien välisen tapaamisen yhdistävillä tilaisuuksilla, joissa kaupattavia tuotteita eli vissejä muoviastioita ei edes ollut saatavalla (ennen kuin vasta aivan viime aikoina…) muuten kuin tällaisilta kutsuilta.

Parkko siis halusi myymään kirjoja ihmisten koteihin ja aloitti Runoware-kampanjan.

Po. lajin tapahtuma, johon osallistuimme, oli toissapäivänä eli sunnuntaina.

Alkuun Tommi Parkko alusti runoudesta yleensä ja sitten oman kustantamonsa kirjoista erityisesti. Viimemainitut ovat pääosin käännösrunoutta, joukossa jokunen tietokirja. Sitä jotenkin ei odota, että runoilijat tai runoudesta kiinnostuneet olisivat kovin hyviä esiintyjiä, mutta koska Parkolla on sympaattisen persoonallisuuden lisäksi runsaasti käytännön opettajakokemusta kirjallisuuden alalta, hän osoittautui suorastaan loistavaksi lavatähdeksi. Hän osallisti yleisöä välikysymyksillä. Esimerkiksi Kustannusliike Parkko oli pari vuotta sitten julkaissut uuden käännöksen T.S. Elliotin klassikosta Autiomaa, ja sitä esittelemään ryhtyessään Parkko ensimmäiseksi kysyi läsnäolijoilta, mikä on tuon runokokoelman ensimmäinen rivi; näin yleisö pääsi vastaamaan kuin seitsemän veljestä konsanaan yhteen ääneen lausuen, että Huhtikuu on kuukausista julmin. Tästä jatkettiin sitten kätevästi siihen, että Parkon kustantamassa Markus Jääskeläisen suomennoksessa tämä oltiin muutettu muotoon Huhtikuu on julmin kuukausi ja ryhdyttiin käsittelemään sitä, miksi näin, semminkin kun jo kokoelman nimikin oltiin muutettu vanhasta hyvin tunnetusta Autiomaasta muotoon Joutomaa. Lukuisia samantyyppisiä episodeja esitykseen kuului, ja ne toivat hyvin esiin Kustannusliike Parkon tuottamien klassikkorunoteosten eron verrattuna läsnäolevien runoharrastajien ennen hyvin tuntemiin versioihin.

Parkko julkaisee klassikoiden lisäksi aikaisemmin suomentamatonta ulkomaista runoutta. Parkko totesi, että käännösrunous on melko lailla pienkustantamojen varassa. Isot kirjatalot eivät julkaise sitä paitsi jos kyseessä on takuuvarma myyntimenenstys. Tässä yhteydessä esiin nousi Parkon tuotannossa varsinkin Viro. Mainittakoon vaikkapa suurnimi Jaan Kaplinski, Suomessa paremmin romaaneistaan tunnettu Tônu Ônnepalu ja Elo Viiding. Viidingistä Parkko kertoi, että tämän runojen on sanottu kumpuavan vulkaanisesta raivosta, mistä Parkko otti itselleen osan ansiota, sillä hän oli ollut kaksi vuotta naimisissa Elo Vidigin kanssa. Ammatillista yhteistyötä he ovat kyllä jatkaneet, mutta ilmeisesti siinä on joitain erityispiirteitä, sillä Parkko luonneht ex-vaimoaan diivaksi.

Runous ylimalkaan on hyvin henkilökohtaista lukijoille, vieläpä aika syvälle psyykeen kaivautunutta. Meidät Runoware-kutsuille kutsunut vanha ystäväni Tarja näytti minulle vaivaihkaa Kaplinsikin kirjasta sen runon, josta oli juuri yleisesti kertonut, että samalla runolla voi olla eri elämänvaiheissa sama katharktinen merkitys, vaikka kyseinen elämäntilanne olisi eri. Kerkesin nähdä runosta sen kymmenisen riviä, kun jouduin kuiskaamaan, että minä en nyt pysty lukemaan sitä… vaikken tuntenut runoa entuudestaan, mutta tiesin jotain niistä elämäntilanteista. Eli aika usein samat runot iskevät tajuntaan kaikille niille, jotka ovat kokeneet samantyyppisiä kriisejä.

Jotkut kokonaiset runoteokset ovat samantyyppisesti merkitysellisiä tietyssä ikävaiheessa jokseenkin kaikille, jotka vain runoutta ovat ikinä harrastaneet – minä en itse ole mikään erityinen runoharrastaja, mutta olen toki runoja lueskellut. Tuon Runoware-sunnuntain aamuna oli Hesarissa juuri ollut koko sivun arvostelu Kustannusliike Parkon uunituoreesta suomennoksesta Guillaume Apollinairen Alcoolsista. Kirjan alkuperäiskielistä nimeä ei oltu (nytkään) suomennettu, eikä sitä yleensä käännetä millekään muullekaan kielelle. Osin se johtunee siitä, että sana ei oikeastaan ole ranskaa kuten ei suomenkaan sana alkoholi ole suomea, sillä kyseessä on yksi harvoista ellei suorastaan ainoa arabian kielen sana, joka on vakiintunut ympäri maailman kaikkiin kieliin.

Tämä oli minun nuoruuteni suuria teoksia, tämä Apollinairen Alcools. Olin lukenut siitä mainintoina kaiken maailman muusta kirjallisuudesta ja ehkä olin nähnyt joitain suomennettuja pätkiä Vyöhykkeestä tms. joissain antologioissa tms., mutta ensimmäisen kerran silmäni kohtasivat tämän kirjan elävänä pariisilaisessa kirjakaupassa ja ostin sen.

Koska ranskankielentaitoni on alkeellinen – kolme vuotta lukiossa ja siinä se – rupesin kääntämään itselleni ikään kuin muistiinpanoiksi tuota teosta. Ensimmäisenähän siinä on juuri edellämanittu pitkä runo Vyöhyke. Tämä runo sattuu olemaan sitä lajia Apollinairen tuotannossa, että siitä syntyy oikeastaan vain yhdenlaisia käännöksiä, siinä kun runollinen pointti on ylöskirjattujen asioiden väliin syntyvä tila, sanalla sanoen vyöhyke, ja sen erottumiseksi noiden kirjattujen asioiden on pitänyt olla aika selviä. Kun sittemmin vilkaisin Kemppisen kännöstä, jota en siis tuntenut itse projektiin ryhtyessäni, monet kohdat olivat tillilleen samoin kuin omassa tekeleessäni. Totta kai vilkaisin nyt tuosta Parkon kustantamasta Janne Salon suomennoskesta joitain kohtia myös. Taisin jopa sanoa tilaisuudessa ääneen, että Apollinairen kuvat ovat niin selviä, että ne automaattisesti tulevat suomennetuiksi samoin.

Jossain vaiheessa Parkko oli kysynyt yleisöltään, kuinka moni osaa runoja ulkoa – ennen vanhaanhan se oli aika tavallista. Kukaan ei ilmoittautunut. Mutta kun myöhemmin illalla odottelin unen tuloa, jouduin toteamaan, että minä osaan ulkoa alkuperäiskielellä Apollinairen runon Le Pont Mirabeau. Se on, muuten, heti Vyöhykkeen perässä Alcoolsissa. Jokainen, joka osaa ranskasta alkeellisimmat alkeet ja lukea ääneen Le Pont Mirabeau ja siten perään sanoo saman kirjaimellisesti suomennettuna Mirabeaun silta, käsittää, että ne eivät todellakaan ole sama asia, eivät sitten mitenkään, eivätkä etenkään, kun ne liittyvät koko runoon. Kun suomensin sitä itselleni muistiinpanoksi, ilmiön paljastuminen oli minulle likimain traaginen kokemus. Sillä nythän on sillä tavalla, että suoraan suomennettuna tuo runo on banaali, mitä se ei missään tapauksessa ole alkuperäiskielellä ranskaksi. Tämä järkytti minua sydänjuuriani myöten semminkin kun minulle oli vastikään yliopiston kulttuuriantropologian luennoilla tähdennetty, että kielen ominaisuuksista ei voida tehdä mitään johtopäätöksia vaikkapa sitä puhuvien ihmisten kokemuksesta maailmasta, heidän luonteenpiirteistään tai moralista. Jouduin tekemään johtopäätöksen, että Helsingin yliopiston koko valtiotieteellinen tiedekunta lienee syvän, kenties jopa vaarallisen, harhan vallassa, ja olen ollut tällä kannalla tuosta hetkestä pitäen. Ja aika monet muut tapaukset sittemmin ovat tukeneet tätä havaintoani – että kielen luonne muokkaa sitä puhuvien tajuntaa, puhuttavasta asiasta riippumattomasti.

Minä en tunnetusti kykene ajattelemaan aivoilla vaan minun käsittämiseni tapahtuu käsillä. Siispä tehdä röhvelsin Apollinairen teoksesta uniikin kuvitetun kirjan. Läpivärjätyille pariisinpapereille, monen värisille. Kuvat ja tekstit guassina, ja kuvissa väripintojen välissä tyhjät vyöhykkeet. Jossain vaiheessa heitin osan tuosta haitarina kootusta opuksesta roskiin, koskapa se ei täyttänyt enää taiteelllsia standardejani, mutta luullakseni jätin joitain aukeamia vähän niin kuin muistoksi. Oletin, että voisin nyt tämän jutun yhteyteeen vain ottaa ne yhdestä paikasta, mutta ne nyt eivät sattuneet olemaan siellä.

Mutta aikoinaan tein kirjallisuupelikortit. Tein ne raapekartongille arvellen, että jos ne painattaisin, erottelisin käsipelissä filmivaiheessa värit – se oli sen ajan tekniikkaa… Piirsin kuvakorteiksi myös ässät, ja Apollinaire näyttäisi olevan herttaässä. Tuo on ainoa kortti, johon on kirjoitettu kirjailijan nimi. Apollinairesta nimittäin ei ole kauheasti kuvia eli hänen ulkonäkönsä ei ole tuttu. Muiden kuvakorttien kohdalla olen luottanut yleissivistykseen. Ohessa setti noita kortteja. Projekti jäi vaiheeseen. Hertat taitavat olla kaikki, mutta kun ideana oli tehdä maista jotenkin erilaiset, kohtasin patojen kohdalla ongelman tässä suhteessa.

Juliana-yhteisön Runoware oli toivoakseni kannattava kustantajalle. Ainakin muutamat kirjat loppuivat kesken. Minä sain viimeisen kappaleen Antonella Aneddan Anatomioita, ja viimeistä vietiin myös Parkon oman, eräänlaisen runouden ruokakultturiteoksen kanssa. Joku kolmaskin myytiin silloin mukana ollesta kirjoista loppuun, mutta kaikkia on saatavana tilauksesta postitse.

Alla kuva myyntipöydästä, ja siitä näkee, että Kustannusliike Parkon kirjat ovat hyvin sukunäköisiä. (10.12.2024)