Talvipäivän seisaus on taas tällä erää sivuutettu, ja joulustahan se aina alkaa, päivän aluksi hidas pidentyminen.

Koska olen nähnyt aika monta kymmentä joulua ja sen odotusta, en malta olla suorittamassa tässä nyt vähän muistelua.

Kaikkien järkevien nuorten ihmisten joulut ovat vaatimattomia ja ehkä juuri siksi niin mukavia. Niin olivat vanhempienikin lapsiperheen eli oman varhaisen lapsuuteni joulut. Joulut olivat tuolloin pitkälti yli puoli vuosisataa sitten myös tasa-arvosia, sillä jouluruoat olivat kaikille samat, ainakin tavoitteiltaan, eikä rikkaiden joulupöytä nimetyiltä antimiltaan eronnut standardista.

Alemman keskiluokan vähän vaurastuessa joulut muuttuivat. Lapsien juolulahjamäärät ja -odotukset riistäytyivät käsistä vasta 90-luvulla eli eivät minun lapsuudessani. Vaatimukset tulivat osittain lapsilta – lapset ovat siis syyllisiä! En ole varma, ovatko lapset luontojaan materialisteja, mutta ainakin heistä tuli 90-luvulla sellaisia. Toinen syyllistaho olivat vanhemmat ja isovanhemmat, joiden piti ruveta 90-luvun laman jälkeen kilpavarustelemaan joululahjasodassa. Tosin olen lukenut, että 2007 alkanut finanssikriisi muodosti suuremman taloudellisen kuopan, jopa suuremman kuin 1930-luvun lama.

Minun lapsuuteni lasten mielestä parhaita olivat sukujoulut, kun koossa oli paljon serkkuja erilaisissa kokoonpanoissa pitkin pyhiä. Suursukujoulut olivat jääneet pois muodista siihen mennessä, kun tulin asiasta jotain ymmärtävään ikään, mutta epäilemättä sukujoulut olivat aikuisille aika rasittavia. Mutta lasten kannlata ne olivat aivan huippuja! Sai valvoa myöhään, linnoittauduttin illalla huoneeseen, jonka lattia oli ummessa siskonpetejä, kerrottiin kummitusjuttuja, leikittiin vaarinhousuja, naurettiin kauheasti, niin paljon, että siitä naurusta on riittänyt voimia ihan tänne elämän loppusuoralle asti. Pienetkin lapset olivat mukana aamulla anivarhain joulukirkossa, ja muistan etenkin taipaleen Joutsenon satulinnamaisen kauniiseen kirkkoon pimeänä jouuaamuna, muistan silloiset kauniit, mutta varmaan tämän päivän näkökulmasta mitättömät valot, kaikki peräsin oikeista kynttilöistä, kirkossa viret ja paluumatkan lumisen maiseman. En itse kuulu enää kirkoon enkä mihinkään muuhunkaan uskonnoliseen yteisöön, mutta silti minun käy sääliksi nämä nykyajan uskontovapaisiin tai pikemminkin -tyhjiin jouluihin pakotetut lapset.

En yhtään tiedä, minkä ikäinen jouluperinne ovat joulutortut, mutta muistan, että äiti teki minun lapsuudessani torttutaikainan alusta asti itse. Ja muistan, ettei se ollut hänen mielestään kivaa. Ja torttutäyte tehtiin itse pitkään vielä senkin jälkeeen, kun kauppoihin tulivat myyntiin valmiit voitaikinat. Vielä 1980-luvulla torttutaikinat myytiin paloina, joita piti vielä kaulia ja kääntää, kaulia ja kääntä… Pakastimet tulivat ennen pitkää myös kaupunkiasuntoihin. Ensimmäisinä ne taisivat tulla maalle, missä oli paljon säilöttävää? Meille ei äitini talouteen pakastin ilmestynyt minun sillä asuessani eikä tainnut ilmestyä vielä pitkään sieltä lähdettyänikään. Joulutortut paistettiin joulun kahvipöytään, kerralla koko taikina, ja sitten niitä lämmitettiin uunissa tarpeen mukaan ja siroteltiin tomusokeria päälle.

70-luvun puolivälin lähestyessä perheemme joulut synkistyivät, kunnes vuosikymmenen viimeisinä vuosina viettelimme sitäkin tunnelmallisempia jouluja äitini luotsaamassa kolmilapsisessa yksinhuoltajataloudessa. Vuosikymmenen loppua kohti tunnelma jouluina oli aina vain tiiviimpi siinä minua lukuun ottamatta sosiaalisten ekstroverttien perheessä. Oli tosiaankin vilinää vilskettä, helinää helskettä, kovasti menoa ja meininkiä. Koska 70-luvun puolivälin molemmin puolin elämämme oli ollut aika hirveää, me olimme me lapset, jotka halusimme pitää kiinni jostain vanhoihin hyviin aikoihin liittyvästä, emmekä suostuneet sähköisiin kuusenkynttilöihin. Meillä oli siis aina aidot kynttilät kuusessa. Mutta heti, kun me lapset aloimme irrrottautua kotijouluista, äiti hankki sähkökynttilät.

Noihin aikoihin harjoitettiin vielä intensiivistä joulusiivousta. Se oli minusta ihan kivaa, sillä kun oli sitä vilinää ja vilskettä – ei yksikertaisesti ollut siinä pienessä kämpässä mahdollisuutta lukea tms. Monina vuosina välittömästi joulua edeltäneet päivät kuluivat minulta mm. siihen, että pyyhin ja järjestelin keittiön kaappeja. Ja aattona sitten siivottiin perusteellisesti varsinaiset asuintilat, putsattiin kattovalaiseimet, petivaatteet tuuletettiin ja vaihdettiin lakanat, laitettiin puhtaat matot ainakin keittiöön… Sittemmin olen ajatellut, että joulun suursiivous on ollut luterilaisen maailman versio juutalaisesta  pääsiäissiivouksesta. Käytin mennyttä aikamuotoa siksi, että minulla on sellainen tuntuma kuin joulusiivous on kadonnutta kansanperinnettä. Viimeistään 1980-luvulla naistenlehtiin ilmaantuivat kehoitukset siivota komero, jos viettää siellä joulun.

Joulukoristelut tehtiin vasta joulaattona illan suussa, kun muut työt oli tehty, eikä kenellekään liene juolahtanut mieleenkään, että joulukuusen voisi tuoda sisään ennen jouluaattoa. Nykyisin joulukuuset asettuvat taloksi pitkän aikaa ennen joulua, ja syyllistyimme tähän uuden ajan syntiin mekin, kun jo eilen kävimme hakemassa joulukuusen isännän omasta metsästä ja pysytimme sen saman tien sisälle, jahka se oli hetken kylppärissä sulanut.

Olen aina tykännyt tehdä joulukortteja, ja nyt ne ovat, nekin, jääneet pois muodista. Etenkin minusta on ihanaa maalata kitschahtavia jouluakvarelleja. Maalasin niitä jo äitini taloudessa majaiillessani perheen joulukorttitarpeisiin. Eli siihen aikaan melko suuren määrän. Olen jatkanut tätä tapaani, vaikka monet ovat sanoneet minulle suoraan, etteivät halua joulukortteja. He eivät ehkä halua niitä siksi, etteivät halua itse lähettää sellaisia takaisin? Jos on näin, ymmärrän, sillä postimaksut ovat aivan hirveät. Mutta itsekkyyttäni ja itsekeskeisyyttäni olen jatkanut joulukortinväsäämistäni, ja olen sitä mieltä, että koska se olen minä, joka korttini lähettämisen maksan, se ei ole montaa sekuntia vastaanottajien ainoasta elämästä pois, kun he heittävät tekeleeni roskikseen. Olen sitä paitsi sanonut kaikille valittajille, että ei heidän tarvitse minulle päin korttia lähettää ja että lähetän joulukortteja vain ja vain siksi, että minusta on mukavaa tehdä niitä. – Ja toisekseen: kiusa se on pienikin kiusa :) Minusta on tosiaankin omituista, että ihmiset vaivautuvat nykyisin vihaamaan jopa joulukortteja.

Positiivisimmassa kulminaatiopisteessään jouluttaminen taisi olla 70- ja 80-lukujen vaihteessa. Silloin harrastettiin mm. joulukukkien viemistä ystäville. Kun veljelläni ei vielä ollut ajokorttia, äiti ajoi ja veljeni kipaisi kukkalähetykset saajilleen, ja kun hänellä sitten kortti oli, hän kuljetteli kukkatervehdyksiä itsekseen niiltä osin kun äiti ei kerennyt mukaan. Äidin jouluaattoaamu kului piirakainpaistossa, ja niiden piirakoiden tuotolla vietettiin sitten meidän joulu. Esimerkiksi joulukuusi käytiin ostamassa, kun oli riittävä määrä piirakkarahoja kasassa. Tämä varmaan kuulosta nykypäivän sosiaalitantoista aivan kauhealta, mutta tosiasiassa se oli hauskaa. Uskallan väittää, että meidän joulumme oli aika paljon pirteämpi kuin monien varakkaitten, ja veljeni parempiosaisia kavereita roikkuikin meillä jouluisin aika paljon. Se pikkuruinen huoneisto oli välillä porukkaa täynnä niin että seinät pullistelivat.

80-luvulla alkoi myös Tiimarin huippuaikaa, joka jatkui ainakin vielä 2000-luvun ensivuosikymmenen, mutta romahti sitten. Jouluttaminen loppui. Minulla on vieläkin paljon Tiimarista 1980- ja 1990-luvuilla ostettuja, erittäin näyttäviä kynttilämansetteja. Onkohan näinä minimalismin aikoina enää edes kaupoissa myytävänä kynttilämansetteja? En tiedä, eihän nykyisin ei enää ole edes kauppoja. Omiin joulutapoihini kuului vuosikymmenet luuhata joulun alla ainakin yksi päivä Helsingin sellaisia kauppoja kuin Stockmann ja keskustan kirjakaupat sekä tietysti oman alani liikkeet kuten vielä 1980-luvulla toiminut Wulff. Ja tietysti se Tiimari. En varsinkaan Stockmannilta voinut ostaa koskaan mitään ennen kuin joskus tuonnempana 1990-luvulla, mutta siellä oli aina loistokas joululavastus. Ja minulle se joululavastus sitten riittikin. En tarvinnut sen kokemuksen jälkeen joulukoristeluja enää omaan kotiini.

Lakkasin jo opiskeluaikoinani lopulta käymästä kotona jouluisin. Kävin joko sen alla tai sitten jälkeen. Kuten sanottua, äitini taloudessa oli sitä vilinää ja vilskettä… Sellainen joulu ei toisiaankaan ollut minulle mikään lepopaussi, jollaista sitä siinä opintojen loppusuoralla oikeasti kaipasi. Äiti laittoi niinä parina vuonna bussin kyydissä paketin jouluaattona, siinä oli ainakin sinä samana aamuna leivottuja piirkoita, ja kävin hakemassa sen Helsingin linja-autorahtiasemalta sinä vissinä kellonaikana, jona se perille saapui. Ilta oli pimennyt ja kaupunki autioitunut, ja busseja kuljettavat joulupukit vilkuttivat mennessään jokaiselle harvalle jalankulkijalle.

Meillä ei siis omassa lapsuudenperheen jälkeisessä kodissamme ole kauheasti joulukoristeltu. On määrittelykysymys, vietettiinkö joulua aina ollenkaan, koska kummallakin on ollut vaativa työ, minulla vielä aina pitkässä matkassa. Tämä nyt tuloillaan oleva joulu lienee neljäs kerta, kun meillä on joulukuusi, ja kaiken kaikkiaan näitä yhteisiä jouluja meillä on ollut nelisenkymentä.

Joulusiivous on kuitenkin pitänyt pintansa joulunvietossani, vaikken olekaan joka joulu joka kaappia siivonnut. Joskushan sitä on siivottava, ja joulu on ihan yhtä hyvä ajankohta kuin joku muukin, ehkäpä jopa paras mahdollinen, sillä näihin aikoihinhan on yleensä kaiken maailmaan taudit liikeellä – niin kuin nytkin – ja on ihan hyvä saada nurkat puhtaiksi ja kunnolla tuuletetuiksi senkin takia. Kun tilaa oli vähemmän, siivosin aina joka pikkuruisenkin kolosen, mutta nykyisin vähän priorisoin…

Aloitin tällä kertaa tästä työhuoneesta, koska tämä on normaaliin tapaan ollut kaatopaikka-lookissa. Pistin keskeneräiset projektini niin hyvin syrjään kuin pysytyin. Kokonaan en voi niitä piiloon ja kasaan laittaa, sillä moni asia jatkuu ja on paraikaakin kriittisessä vaiheissa, myös sellaisessa vaiheessa, ettei niitä vain saa täysin pois näkyvistä. Tämä on kolmas joulumme tässä osoitteessa, ja kas, vasta nyt työhuoneeni näyttää omaltani.

Minullahan pitää aina olla paljon kuvia seinällä, mutta täällä tilanne ei ole ollut kuvien osalta aivan vakiintunut… Siispä teetin itselleni joululahjaksi kahdet kehykset sellaisille "teoksille", jotka vaativat lasilliset kehykset ja ovat muodoltaan sellaiset, että markettikehykset eivät käy. Minulle kyllä kelpaavat usein markkettikehyksetkin, eipä sillä. En ole ennen ollut kauhean innostunut mistään "kullitetusta". Kulta kun on sangen typerä metalli ja ruman väristäkin. Jos ja kun olen käyttänyt lehtikultaa omissa töissäni, siihen on ollut aina joku hyvä sisällöllinen syy, joka on liittynyt sarkastisessa mielessä kullan arvostukseen, kuolemaan tms. Kyseessä ei kuitenkaan ole nyt lehtikulta siinä toisessa niistä kehyksistä, jotka teetin. Se tuli Lhasasta ostamalleni mandalalle, joka tibetinbuddhalaisuudestaan huolimatta näyttää islamilaiselta. Mandalassa on aika paljon kultamaalia itsessäänkin, ja leveät kehykset on maalattu kultamaalilla kauttaaltaan, nekin. Siis kultamaalilla. Kehysten kuviot ovat sekatyyliset, ehkä jotain uusklassisen sutjakkaa, mm. lehväornamenttiset.

Minua hämmästyttää tulos. Se nimittäin on rauhoittava. Yleensä kulta on levotonta.

Järjestelin kuviani uudelleen muutenkin, laitoin kaksi aivan uuttakin seinälle.

Muista syistä arkistojani penkoessani löysin kadonneeksi luulemani postikortin, joka esittää A-anfangia Wenzelsbibelistä, vanhimmasta saksalaisesta Raamattu-käsikirjoituksesta 1390-luvulta. Kortti löytyi tosiaankin aika yllättävästä paikasta, mutta olipa onnellinen jälleennäkeminen! Siinä on keskellä A:ta outo karvainen, sukupuoleton ihminen vaakunavarustuksessa, haarniskakypärää lukuunottamatta karvaisessa ilkialastomuudessaan. Ja siinäkin kuvassa kultaväriä piisaa.