Saksan toiseen maailmansotaan liittyvästä historiasta on tietysti paljon kirjoitettu, ja jonkin verran tarkkaan ottaen myös Berlliinistä. Meno oli kaupungissa villiä koko ajan alkaen ensimmäisen maailmansodan päätöksestä toisen loppumiseen, ja villeyden tähden aihetta on käsitelty pikemminkin taiteellisesti kuin ankaran faktapohjaisesti. Tämä tendenssi on niin vahva, että lähes stereotyyppiseksi vakiintunutta paatosta on piisannut tähän Sinclair McKaynkin teokseen Berliini – Elää ja kuolla maailanhistorian pyörteissä, vaikka tämä toimittajataustaisen henkilön kirja on ehkä "halunnut" olla pikemminkin dokumentaarinen.

Eli jäämme edelleen odotamaan sitä aidosti dokumentaarista esitystä aiheesta…

Tässä McKayn kirjassa toki monet näyttävien saksalaisten elokuvien ja tv-sarjojen esitykset saavat todellisuuspohjaisempaa käsittelyä. Babylon Berlinissä on kuvattu oivallisesti sitä, miten väkivalta alkoi piinata Berliiniä tavallisten kansalaisten tasolla kuin konsanaan joku kammottava tauti, mitä tämän kirjan selitys taustoittaa: kerrotaan, miten taustalla oli valkokaulus- ja "duunari-duunari"-työläisten repeäminen eri leireihin, kansallissosialisteihin ja sosialismin kannattajiin.

Joukkotappeluita kiihdytettiin natsien puolelta väkivaltaisilla sankarimytologioilla. Osin propagandassa pohjattiin kansanperinteeseen kuten ketomukseen Sigfidistä, mutta uusiakin luotiin kuten kuuluisimmasta päästä 1930 22-vuotiaana murhattuun Horst Wesselin ympärille. Tässä kirjassa nostetaan esiin toinenkin esimerkki, natsilehtisiä vuonna 1932 jakamassa olleen Herbert Norkuksen kuoliaaksi hakkaaminen, mistä tehtiin tämän kuolemattomutta julistava propagandaelokuva heti seuraavana vuonna. McKay selittää tätä 20- ja 30-luvulla köyhyyden ja työttömyyden rivaamissa kodeissa kärvistelevien poikien sankaruuden janolla. Samaan aikaan samaa tarveta tyydytettiin nimittäin myös kaukokaipuulla ryyditettynä ahmien Karl Mayn villinlännen tarinoita.

Jonkin verran pisti silmään, että kirjassa ei analysoitu sitä, mikä johti manittuun valkokaulustoimihenkilöiden ja vanhastaan tunnetun työväestön väliseen ristiriitaan. Tässä ei siis todeta missään, että valkokaulushommat olivat suurimmalta osaltaan uusia. Jo vähän vanhemmanmalliset pikkuvirkamiehet, jotka nämäkin olivat kyllä lisäntyneet, eivät niinkään kiinnittäneet huomiota, mutta varsinkin kaupan, viestinnän ja viihdeteollisuuden alan ammattilaiset kiinnittivät, semminkin kun näillä uusilla, huimilla aloilla tehtiin valtavasti rahaa – ja vaikka ei oltaisi tehtykään, näiden alojen edustajat näkyivät ja kuuluivat. Ja ne julistettin rappioksi. Oli syntynty sellainenkin tuliterä ammatti kuin graafinen suunnittelu.

Toinen seikka, jooka jää tässä vähälle huomiolle, on saksalainen suurteollisuus. Toki tässä mainitaan Berliininkin liepeillä tehtaissa käytetystä pakkotyövoimasta, mutta tarkemmin tähän ei puututa. Samoihin aikoihin tämän McKayn kirjan kanssa ilmestyi suomeksi hollantilaisen taloustoimittajan David de Jongin teos Natsimiljardöörit – Saksan teollisuussukujen synkkä historia. Siinä kuvataan sitä, minkä  historioitsija Tony Judd – siis oikea historioitsija eikä toimittaja – takavuosina ilmoitti teoksessaan Post War olevan syy siihen, että Saksa tosiasiassa voitti toisen maailmansodan. Saksalaisille sopi hyvin, että heitä pidetään pahoina ihmisinä, mutta se ei sopinut, että heidän teollisuutensa viedään. Sillä kyllä se nyt vähän hämmästyttää, ettei näille suuryrityksille tullut mitään seurauksia, vaikka niiden nousu perustui Kolmannen valtakunnan harjottamaan pakkotyövoiman käyttöön, mistä nämä nimenomaiset yritykset hyötyivät siinä määrin, että niitä tuskin olisi muuten tänä päivänä olemassa. Saksalla oli hyvät neuvottelijat, sanoi Judd....

On jotenkin hupaisaa, että saksalasiset vainosivat juutalaisia, koska nämä olivat menestyneet uusilla jälkiteollisilla  aloilla paremmin kuin heidän osuutensa väestömäärästä soi, mutta toisen maailmansodan jälkeen saksalaiset autovalmistajat olivat maailmanmittakaavassa vähintäänkin yhtä ylimitoiteussa asemassa – saksalaisista tuli ikään kuin maailman uudet verenimijät, jos natsien terminologiaa käyttää.

Autotellisuus (BMW, Mercedes-Benz, Porsche) on näistä silmäänpistävä, mutta pakastepizzan syöjienkin on syytä muistaa, että näihin pakkotyövoimalla rikastuneisiin ja maailmanmaineseen nousseisiin firmoihin kuului myös Dr. Oetker. Ja kun leipoessaan pistää Dr. Oetkerin vaniljasokeria kakkutaikinaan, niin siinä menee kuvainnollisesti sanottuna juutalaisten ja poliittisten vankien luita, ja hyvältä miastuu. – Mutta mitään tällaista tässä McKayn kirjassa ei siis käsitellä.

Sen sijaan homokultuuri saa muodikkaasti paljonkin tilaa, ja terveellisesti muistutetaan, että ennen kuin Berliini vallattiin, siellä oli jo täysi katastrofi, ja tilanne jatkui samanlaisena, kun valtaus sitten oli tapahtunut. Naisten raiskaukset kuluivat sodan- ja rauhankäynnin arsenaaliin. Mielenkiintoista viimemainitussa yhteydessä oli McKayn kertomus, että kun aborttioikeus jouduttiin ottaman käyttöön, perusteluina aborttivaatimuksilleen naiset ilmoittivat rasistisensutjakasti, että abortti piti nyt saada, koska sikiön isä on mongooli tai muu asialainen eivätkä esimerkiksi sitä, että he naisina olivat sotarikoksen uhreja.

Pääpaino kirjassa on siinä, miten sota päättyi ja miten jonkinlainen rauha hiljakseen joksin tuskallisesti  vakiintui päätyen Saksojen erottamiseen ja Berliinin jakoon. Eniten painoa ainakin minun vaikutelmani mukaan sai sodan lopun ja rauhan välitila, jonka luulisi olevan lyhyt, mutta ei selvästikään nyt ollut. Mutta tässäkin yhteydessä on – historioitsijoiden ja toimittajien tappioksi – sanottava, että taide ellei suorastaan viihde on pärjännyt asian selittämisessä paremmin. Selkein minun kohtaamani esitys aiheesta on tv-sarja Berlin Ku'damm. Sarjassa on monia tasoja, ja halutessaan sen voi nähdä pelkkänä ihmissuhdedraamanakin, mutta pääjuonne on kyllä juuri ne pysyviksi osoittautuvat uudet ja edelleen uusiutuvat tavat tienata elantoaan ja se, miten kelpo saksalainen aseteollisuus joutuu yhden perijän persoonassa hukuttautumaan. Aivan mahtava sarja. Katson uudelleen vaikka kuudesti, jos vain tulee…

Olen jättänyt viime aikona kirjoittamatta kirjoista, joista en ole sattunut pitämään. Tässä Mckayn kirjassa on vikansa, mutta kirjoitin tästä, sillä jos aihepiiriin suhten ei ole vielä sanottakoon nyt vaikka valistunut maallikko, tämän voi alkuveryttelynä lukea. Tosin jokseenkin saman veryttelyn saa muillakin tavoilla, vaikkapa nyt Joseph Kanonin Jaettu Berliini -dekkarina.

Kaiken kaikkiaan Saksa ei ole selvinnyt toisen maailmansodan jälkeen läheskään niin puhtoisesti kuin mielellään ajatellaan. Olin lukiolaisena 1970-luvun lopussa kesätöissä Münchenissä, ja kyllä vielä silloin, jälkeen Münchenin olympialaisten, minulle kuvailtiin vuolaasti, miten hyvin asiat olivat olleet Hitlerin Saksassa. Tilanne alkoi ehkä muuttua vasta Martin Schleyerin murhaan kulminoituneen terroristiaktivismin jälkeen. Ikävä sanoa, mutta minun henkilökohtainen käsitykseni on, että mailmalla olisi syytä olla Saksan suhteen kiitollisempi PLO:lle ja RAF:lle kuin se on.

Tämä ei tarkoita, että Saksa olisi mielestäni paska maa. Ei ole. Saksa päinvastoin on mielestäni mainio maa, vaikka jossain vaiheessa elämääni minua kadutti, etten ollut saksan kielen opettelemisen sijaan käyttänyt sitä aikaa johonkin muuhun. Mutta niin kuin kaikessa muussakin maailmassa, terve epäluulo on Saksan kanssa paikallaan, varsinkin suurteollisuuden kyseessä ollessa. En usko, että Saksassa ollaan luovuttu ajattelutavasta, jonka mukaan moraali on vain moraalia, kun taas bisnes on aina bisnes. (10.3.2024)